Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Kuolemasta puhuminen parantumattomasti sairaan kanssa
Hei,Minäkään en puhunut äitini kanssa kuolemasta juuri mitään, ja sitä olen nyt jälkeenpäin katunut... Edellisen kerran ollessaan syöpähoidoissa muutama vuosi sitten, äiti vain pyysi että jos hän ei selviä, minä ja siskoni emme jättäisi isää yksin. Ja viime syksynä, kun syövän todettiin uusineen, äiti sanoi minulle että minulla on oma elämäni joka jatkuu kaikesta huolimatta. Mutta siinä kaikki - en tiedä, pelkäsikö äiti kuolemaa, oliko huolissaan siitä miten me muut pärjäämme hänen mentyään, oliko hän vihainen tai katkera siitä että kuolisi jo nyt, 56-vuotiaana... Isän kanssa hän oli puhunut ainakin sen verran, että oli kertonut haluavansa tuhkauksen ja tuhkan haudattavaksi samaan hautaan omien vanhempiensa kanssa.
Äidin kunto kyllä romahti niin äkkiä, että ei meille jäänyt hirveästi aikaakaan puhua - 6 päivää sen jälkeen, kun lääkäri oli sanonut, ettei mitään ole tehtävissä, äiti kuoli. Ja siihen lääkärin ilmoitukseen asti me olimme kieltäytyneet ajattelemasta, että ehkä äiti ei enää toista kertaa syövästä selviäkään... Ne viimeiset 6 päiväänsä äiti olikin sitten jo tosi heikossa kunnossa, ei pysynyt hereillä kovin pitkiä jaksoja kerrallaan ja oli kipulääkkeiden takia välillä sekava. Joten ei hänen kanssaan silloin enää edes oikein "voinut" puhua - mutta en olisi kyllä siihen kyennytkään.
Sitä puhumattomuutta kadun kuitenkin, samoin sitä etten ollut paikalla kun äiti kuoli, etten ylipäätään ollut enemmän läsnä... Jäi niin paljon kysymyksiä ilman vastauksia.
Ensimmäinen pääsiäinen ilman äitiä takana - outoa oli käydä isän luona ja itku oli herkässä, ja on edelleen.
Tiltu
- Re: Kuolemasta puhuminen parantumattomasti sairaan kanssaTiltu_R