Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: kohta vuosi äidin kuolemasta

Kirjoituksesi äidin vierellä olosta kuulostaa niin tutulta.Minä lähdin äidin luota klo 20 ja hän lopetti hendittämisen joskus puolen yön aikaan. Olimme siellä koko päivän aamusta lähtien isäni ja veljeni kanssa ja illalla äitini siskon kanssa. Äitini haukkoi vain henkeä viimeisen vajaan vuorokauden,hän ei edes itse saanut kunnolla tietää sairastavansa syöpää varmuudella, vaikka oli tosin ollut jo pitkään varma syövästään. Jotenkin mietin, että olisiko minun pitänyt jäädä sinne. Yöllä kun tuli viesti pois menosta, en tajunnut lähteä sairaalaan viemään viimeisiä hyvästejä. Sen verran tajusin, että otin herätyskellon pois päältä, enkä vienyt lapsia aamulla kouluun ja eskariin. Halusin pitää heidät lähellä, enkä olisi jaksanut joka aamuista showta. Mieheni jäi myös meidän kanssa kotiin ja siivosin. Jotenkin esimerkiksi pyykkien ripustaminen tuntui helpottavan, olivathan kotityöt äidilleni todella tärkeitä.
En jaksanut mennä töihin tällä viikolla, ehkä olisi pitänyt, jotta olisi saanut muuta ajateltavaa, mutta toisaalta halusin olla ihan rauhassa. Lapset ovat nauttineet äidin kotona olosta. Nuorempi on saanut olla puolipäiväläinen ja koululaisen olen hakenut kotiin samalla. Jotenkin en olisi jaksanut jutella asiasta työkavereiden kanssa ja päätös hakea sairaslomaa helpotti oloani.Muuten mietin joka aamu jaksanko lähteä. Nyt olen toki vastaillut sähköposteihin kotoa käsin, mutta tänään sekään ei enää ahdistanut.
Kun huomasimme äitini olevan todella huonossa kunnossa eli kun hänelle kaksi viikkoa sitten diagosoitiin syöpä, haimme kissanpennun. Tyttäreni oli sellaista jo pitkään toivonut ja olimme jo hieman keskustelleet sen hankkimisesta nyt syksyllä, vaikka alunperin meidän suunnitelmissa oli hankkia se vasta vuoden kuluttua. Pieni kissanpentu on kyllä tuonut iloa elämäämme.
Jotenkin tuntuu ettei saa mitään aikaiseksi. Tänään lähdemme isäni luokse ja pitäisi hiljalleen käydä äitini tavaroita ja vaatteita läpi. Maanantaina menemme saattamaan hänet kotikaupunkiinsa ja ensi lauantaina on vuorossa hautajaiset. Ehkä se hiljalleen helpottaa.
Kuka minulle enää soittaa lähes päivittäin ja kysyy kuulumisia? Entä kuka soittaa tyttärelleni? Oma mammani on menehtynyt (hänkinsyöpään) kohta 20 vuotta sitten ja edelleen minulla on häntä ikävä...
Äiditön | 29.8.2008 klo 10:03:58