Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: kohta vuosi äidin kuolemasta
Tervehdys !Olen tänään ensimmäistä kertaa tällä sivustolla ja ihmetyttää, miksen ole aiemmin tajunnut etsiä täältä lohdutusta kohtalotovereiden kirjoituksista...äitini kuoli viime marraskuussa 58-vuotiaana rintasyöpään. Viimeisen kolmen vuoden aikana sairaus levisi myös maksaan ja paria viikkoa ennen kuolemaa maksa alkoi lopettaa toimintaansa. Se tunne, kun päivä päivältä näkee kuoleman hiipivän esiin läheisensä piirteissä, kun tajuttomuus alkaa ottaa valtaa, elintoiminnot toisensa perään lakkaavat, se on niin kauheaa ja raastavaa, ettei kukaan muu voi sitä tajuta kuin samassa tilanteessa sivustakatsojina olleet. Ei oikein tiedä kenelle puhua omasta tuskastaa; isää, joka jäi yksinäiseksi leskeksi, ja avomiestä ei halua rasittaa tällaisilla vatvomisilla enää.Sisaruksiakaan minulla ei ole. Tai ei voi sanoa, että olisin mitenkään "vatvonut" äidin kuolemaa kenenkään kanssa. Ulkopuolisten ja läheisten silmissä olen varmaankin toipunut käsittämättömän hyvin tapahtumasta. Suru ja tuska on halvaannuttavaa, mutta ne kulkevat sellaisena hädin tuskin havaittavan pohjavireenä mukanani päivästä, kuukaudesta toiseen. Silloin tällöin suru kuitenkin nousee pintaan ja edelleen yhtä voimakkaana kuin alussa.Kuoleman jälkeen olin todella yllättynyt, että syyllisyys oli miltei tunteistani suurin. Se vyöryi jopa yli surun. Äitini oli lähes koko minun elinaikani psyykkisesti sairas ja työkyvyttämyyseläkkeellä parikymmentä vuotta. Elämääni leimasi jo ennen syövän toteamista suru äidin puolesta ja todella suuret vaikeudet hyväksyä mielisairaus. En oikeastaan koskaan saanut tilaisuutta tutustua "oikeaan" äitiin, ennen kuin hänen mielensä sairastui. Muutettuani pois kotoa 13 vuotta sitten, olin todella helpottunut päästessäni elämään omaa elämääni. Äitini oli hyvin kiinni minussa.Vaikka pidimme kaikkien näiden vuosien aikana päivittäin puhelimitse yhteyttä, olin henkisellä tasolla etäinen. Isäni kanssa, joka hoiti siis vuosikymmeniä enemmän tai vähemmän käytännön asiat kotona, minulla oli aivan toisenlainen suhde. Olen aina ollut isän tyttö. En tiedä, saako tällaista edes sanoa tässä yhteydessä. Jo ennen syöpää koin valtavaa syyllisyyttä, etten voinut koskaan saavuttaa äitini kanssa sellaista äiti-tytärsuhdetta kuin olisin toivonut. Kun syöpä todettiin ensimmäisen kerran vuonna 2000, olin tietenkin järkyttynyt, mutta vuosien kuluessa ja syövän pysyessä "hallinnassa", ajatukseen tottui ja elämä jatkoi kulkuaan. Viimeiset 3 vuotta syöpä oli levinnyt myös maksaan ja luulimme aluksi, että lähtö tulee piankin. Mutta ei, äitini oli käsittämättömän sitkeä ja jaksoi niin monia rankkoja hoitoja, vaikka oli muutenkin sairas ihminen. Luulen, että isäni käsittämättömän loputon kyky tukea auttoi äitiä jaksamaan niinkin pitkään. Kun maksa sitten lopetti toimintansa, loppu tuli nopeasti alle 2 viikossa. Ne olivat myös ainoat 2 viikkoa, jotka äitini vietti sairaalassa sairautensa aikana. Ennen tuota sairaalassaoloaikaa hän ei saanut minkäänlaista kipulääkitystä, vaikka hänellä on täytynyt olla kipuja. Sairaalassakaan hän ei olisi millään tahtonut vahvoja kipulääkkeitä, koska niistä meni kuulemma "pää sekaisin". Lopulta niitä oli kuitenkin pakko antaa, koska hän selvästikin kärsi. Kun hän sai ensimmäistä kertaa suonensisäistä kipulääkitystä, hän ei enää sitten paljon hereillä ollut. Tuntuu, kuin hän olisi sillä hetkellä luovuttanut ja menettänyt kaiken toivonsa.Luonnollisesti tuona 2 viimeisenä viikkona otin vapaata töistä ja olimme äitini vuoteen äärellä lähes vuorokaudet ympäriinsä. Isäni rohkaisemana sain sanottua kaikki ne asiat , jotka olisin halunnut sanoa jo niin paljon aikaisemmin, mutta en ollut pystynyt vuosien aikana. Pyysin -ja sain- anteeksi, että olin ollut usein niin hankala ja kärsimätön äitini suhteen ja sain sanottua rakastavani äitiä. Viimeiset päri päivää hän oli jo niin vahvoissa lääkityksissä, ettei enää herännyt. Viimeistä yötä edeltävänä iltana hänen hengityksensä rupesi vinkumaan ja tajusin, että loppu on varmaan lähellä. Hoitajat kuitenkin vakuuttivat, ettei mitään ihan äkkiä tapahtuisi ja käskivät meidät kotiin nukkumaan ja voimia keräämään. Pari tuntia nukuttuamme, sairaalasta soitettiin, että äidin vointi oli hekentynyt olennaisesti ja pyydettiin tulemaan paikalle. Kotoamme ehtii n. 10 minuutissa sairaalaan, mutta juuri kun ehdimme äidin huoneen ovelle, hoitaja tuli vastaan ja sanoi, että äiti oli juuri lakannut hengittämästä. En ikinä tule antamaan itselleni anteeksi, että lähdimme kotiin mukkumaan, vaikka vaistosin, että loppu on lähellä. Olin jo hyväksynyt kuoleman ajatuksen, mutta ainut asia, jota tässä elämässä haluaisin, on ,että vanhempieni ei tarvitse olla kuoleman hetkellä yksin. Tiedän, ettei äitini ollut tajuissaan enää, mutta olisin vai halunnut pitää hänen kädestään kiinni ja silittää vielä viimeisen kerran. Kuoleman jälkeen olin yllättävän rauhallinen; tavallaan helpotus tuskien loppumisesta oli suurempi kuin suru. Mutta tämä syyllisyys on yllättänyt mut täysin. Vaikka se onkin luonnollisesti vaimennut kuukausien kuluessa, tiedän, etten koskaan tule antamaan itselleni anteeksi, vaikka se kuulostaa täysin järjenvastaiselta. Elämä on tietenkin jatkunut vääjäämättä ja pystyin alusta lähtien pelottavan hyvin jatkamaan omaa elämääni, vaikka tietenkin suru otti valtaansa niin halutessaan. Tuntuu, että vasta nyt kesällä, pitkän loman aikana olen antanut itselleni aikaa vain olla ja antaa surunkin tulla voimalla, jos siltä on tuntunut. Aion jatkossakin kyllä vierailla sivustolla. Pahoittelentällaista pitkää vuodatusta, mutta nämä sanat täytyi vaan saada ulos sydämeltäni.Kiitos kaikille tänne kirjoittaneille: kertomuksenne auttavat käsittelemään tätä hiljaista suruani.Voimia Teille jokaiselle!
- kohta vuosi äidin kuolemastaahdistunut
- Re: kohta vuosi äidin kuolemastaÅiditön
- Re: kohta vuosi äidin kuolemastaEnkelintytär
- äitini kuoli aivan juurihöyhen
- Re: äitini kuoli aivan juuriahdistunut
- Re: kohta vuosi äidin kuolemastamerenneito
- Miten muut jaksatte "normaaliarkea"?Marialiisa
- Re: Miten muut jaksatte "normaaliarkea"?ahdistunut