Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Miten muut jaksatte "normaaliarkea"?

Hei ja kiitos osanotostasi! Osanottoni myös sinulle.
Olen vasta nyt alkanut ymmärtämään miten paljon oman äidin menettäminen on tuntunut ja vaikuttanut minun elämääni. Juttelin eilen vanhan ystäväni kanssa ja hän sanoi, että olin vuosi sitten aivan toinen ihminen, lähestulkoon kävelevä zombi kun en saanut nukuttua ja ruoka ei maistunut ja jatkuvasti ahdisti. Äitini ehti sairastaa uusiutunutta syöpää 9 kk ennen kuin hän pääsi taivaankotoon.
Hakeuduin jo äidin sairastaessa lääkärin pakeille. Onneksi minulla oli niin ystävällinen työterveyslääkäri, että hän olisi antanut minulle sairaslomaa jo kauan ennen äidin kuolemaa. Jäin s-lomalle viikkoa ennen äidin kuolemaa ja olin töistä sitten pois yhteensä 4 vkoa. Tuolloin tuntui, että oli parempi palata takaisin arkeen vaikkakaan henkisesti olin todella rikki. Näin pitkään todella ahdistavia unia äidistäni ja aina niissä äiti oli se terveempi osapuoli ja minä itse sairas. Saatoin herätä 4-5 kertaa yön aikana siihen tunteeseen että tukehdun. Tuolloin nukkuminen pelotti tosi paljon. Sain näiden unien takia lääkäriltä ahdistukseen lääkityksen jota sitten söin pidemmän aikaa. Nyt helmi-maaliskuussa kun tuo maaginen 1-vuotis päivä lähestyi niin masennuin tosi pahasti. Nyt olen siitä lähtien syönyt masennuslääkkeitä (mietoja sellaisia) ja olen jaksanut paremmin. Jopa äidin haudalla käynti ja kotiseuduilla käynti on paljon helpompaa tuon lääkityksen takia.
Työmaallani on suhtauduttu todella hyvin siihen, että olin silloin äidin kuoleman aikaan sairaslomalla. Vielä tänäkin päivänä työkaverini välillä kysyvät, että kuinka minä jaksan. En varmaan olisi jaksanut tehdä töitä vielä vuosi sitten ellei työyhteisö olisi ymmärtänyt suruani ja tuskaani ja myötäelännyt sitä minun kanssani.
Voimia ja jaksamisia sinulle! Surutyö vie aikaa, se ei helpota päivässä eikä kahdessa. Toivottavasti saat työyhteisöltäsi samanlaista tukea kuin minäkin sain. Myös näillä sivustoilla käyminen auttoi jaksamaan koska täällä huomasi, ettei ole yksin surussaan, täältä saa tukea.
ahdistunut | 9.7.2008 klo 19:37:57