Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Läheisemme ovat kyllä siellä taustalla

Ansa-Q, ja te muutkin äitinne tai isänne menettäneet,

Ette ole surussanne yksin. Me jaamme sen tunteen täällä. Me kuuntelemme teitä, ja siitä saamme itsellemmekin voimaa. Jossain tulla alempana jo kirjoittelin ja kuvasin elämääni. Olen itse menettänyt äitini äkkiä eräänä heinäkuun lauantaiaamuna, sydänkohtaukseen, kun olin kuukautta vaille 14 v. Isäni hukkui kalareissulla, kun olin kolmikymppinen. Kesäkuun alussa tänä vuonna Nalleni menehtyi sappiteiden syöpään. Olen menettänyt monia läheisiä, ja sen vuoksi moni kirjoitus täällä koskettaa minua ja lohduttaa.

Kun äitini kuoli, olin näin jälkeenpäin ajatellen ihan lapsi. Sen käsittelemisessä meni vuosia, ja onko tuo selvää vieläkään? Olin aina ollut enemmän "isän tyttö", joten isän menettäminen raastoi ja kirpaisi jos mahdollista vieläkin enemmän kuin äidin. Kun ne molemmat sattuivat niin äkkiäkin... Ja nyt tämä Nalleni. Se ei tullut äkkiä, mutta kyllä satuttaa joka päivä.

Ansa-Q.. jos oikein lasken, olet suunnilleen vanhimman poikani ikäinen. Äitisi edusti sinulle turvaa ja pysyvyyttä. Nyt häntä ei enää fyysisesti ole, mutta ei hän kuitenkaan kadonnut ole. Hän oli elämässäsi kauan, hän kasvatti sinut. Olet varmasti viisas ja vahva nainen. Sinä muistat, mitä hän sinulle opetti. Muistat, miten hän puhui. Ja monessa tilanteessa toimit kuten hän olisi olettanut sinun toimivan. Sillä tavoin hän on aina taustalla tukenasi.

En voi puhua faktaa teidän muiden puolesta, mutta sanonpa mitä itse ajattelen. Vaikka isää ja äitiä ei ole, "elävät" he silti minussa. Monta kertaa huomaan elehtiväni samoin kuin isäni, käyttäväni samoja sanontoja. Siitä on sen verran kauan, että usein minua nyt jo naurattaakin. Muistot ovat niin lämpimiä ja rakkaita, hassuja välillä. Vanhempani "elävät" minussa tällä tavalla. Sisareni puolestaan on tullut enemmän äitiimme, ja "näen" äidin hänessä. Olen kertonut heistä monesti lapsilleni. Uskoisin, että näin saattaa olla muillakin. Ne opetukset, sanonnat ja tavat "jäävät elämään", vaikka Häntä ei enää ole.

Ansa-Q...menetykseni ovat olleet todella kipeitä, mutta olen saanut niistä voimaa ja vahvistunut, mielestäni. Vasta nyt sen tajuaa, kun on niin monia vuosia ohi mennyt. Aikaa se vie. Anna sinäkin aikaa itsellesi, älä vaadi itseltäsi liikaa ja liian nopeasti. Tältä pohjalta yritän nyt itsekin ponnistaa, lapseni kasvattaa ja asiakastyöni hoitaa.

Voimaterveisin sinulle ja teille kaikille muille,

Tumma_kisu



A
tumma_kisu | 23.7.2006 klo 14:13:43