Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Kuolinvuoteella vierailu

Minäkin kannustan sinua menemään isäsi luokse. Vaikka se on äärimmäisen raskasta ja sitä pelkää - mene isäsi ja itsesi vuoksi.
Minä olin kohta tasan kolme kuukautta sitten siinä tilanteessa, eli isäni nukkui pois ja olin hänen vierellään. Minun ei edes pitänyt tulla sinä päivänä sairaalaan, vaan vasta seuraavana päivänä. Se oli ilta seitsemän kun olin sairaalassa, isän tila oli heikentyny paljon. Hän kuoli ennen yhdeksää illalla. Pikku siskonikin oli paikalla, äitini ja toiset sisareni eivät kerenneet paikalle. He olivat aiemmin päivällä käyneet isän luona.

Ajattelin myös että sitä hetkeä en kestäisi, vaikka enhän minä sitä lähtöä etukäteen tiennytkään. Joku vaisto vain käski lähtemään vielä illalla sinne sairaalalle. Isä oli niin heikkona, ajattelin että tästä en enää lähde pois. Olen vaikka yötä täällä sairaalassa. Lähtö oli rauhallinen, hengitys vain hiipui vähitellen. En siinä tilanteessa saanutkaan sitä kauheata paniikkikohtausta, jonka olin mielessäni monta kertaa "nähnyt". En sanonut sitä ääneen, mutta mietin mielessäni että "mene vain, jos haluat" - ei tarvitse enää kärsiä. Isot itkut siinä tietysti itkettiin siskon kanssa, ja kun äitini ja siskoni tulivat paikalle - vain vartin isän lähdön jälkeen.....
Äitini suri kovasti juuri sitä, kun hän ei ollut paikalla. Vaikka hän paljon muuten oli isän luona sairaalassa. Otin isältä jopa kääreet käsistä pois, ajattelin että näitä ei sinun enää tarvitse pitää. Hän kun aina inhosi niitä piikittämisiä ja neuloja. Raskain mielin lähdimme pois sairaalasta, olimme isän luona melkein kaksi tuntia kuoleman jälkeen. Ei siinä meinannut tie riittää kun ajoin äitini kanssa lapsuudenkotiin.

Mutta sitä en ole koskaan katunut, että lähdin sinne sairaalaan silloin. Kyllä se antaa itsellekin sellaisen kumman rauhan ja tunteen, että sai olla paikalla. Vaikka eihän se mikään mukava muisto sillä tavalla ole, ei.....Mutta rohkaisen kaikkia jotka samaisessa tilanteessa tulevat olemaan - menemään rohkeasti paikalle. Vaikka ei siitä kukaan tietenkään tuomitse, jos ei kertakaikkiaan pysty siihen. Mutta parempi mennä kuitenkin - ihan jo itsensäkin kannalta.

Supi | 3.8.2009 klo 22:03:44