Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Re: Isän syöpä...

Kyllä minä ymmärrän, Pohjaton Suru, miltä sinusta tuntuu. Minun äitini sairasti yli 5 vuotta levinnyttä munasarjasyöpää. Niin minunkin äitini oli viettänyt aina terveellistä elämää, hänkin ajatteli ennenkaikkea aina muita, meitä omia lapsiaan ja lapsenlapsiaan, jotka olimme hänelle tärkeintä elämässä. Ei kukaan kuvittele sairastuvansa syöpään, ei se voi sattua omalle kohdalle. Niin kuitenkin kävi.

Monta vuotta sairauden kanssa saattoi elää lähes normaalia elämä, kunnes tuli aika, jolloin tauti alkoi edetä omaa vauhtiaan, kenenkään voimatta tehdä asialle mitään. Kaikki ne yli 5 vuotta olimme toivoneet ja uskoneet, että vaikkei taudista voi parantua, niin sen kanssa voi kuitenkin elää useita vuosia. Niin tapahtuikin, mutta sen vaiheen tulemista, jolloin taudille ei enää voitaisi tehdä mitään, ei osannut odottaa, vaikka sen tiesi joskus olevan edessä. Toivoi, että se "joskus" ei kuitenkaan koskaan tulisi, ei ainakaan tänään eikä huomenna, eikä ensi viikollakaan. Siihen hetkeen ei olisi koskaan valmis.

Niin kuitenkin kävi, äitini elämä hiipui, tauti vei hänet vähitellen. Kaiken sen kärsimyksen, tuskan ja ahdistuksen kokeminen sekä valtavan menetyksen kohtaaminen, veivät mukanaan myös osan minua, palan sitä ihmistä, joka olin ennen äitini kuolemaa. Jokin minussa on muuttunut.

Itselleni vaikein aika tähän asti on ollut 3-6 kk välinen aika äitini kuolemasta. Ensimmäisten kuukausien aikana en oikein pystynyt ymmärtämään menetykseni suuruutta, se tuntui pitkään niin epätodelliselta. Vasta muutaman kuukauden kuluttua aloin oikeasti ymmärtää, mitä oli tapahtunut, mitä olin menettänyt ja että elämäni ei olisi koskaan enää kuin ennen. Ihminen, joka oli aina ollut osa elämääni, olisi lopullisesti poissa.

Äitini kuolema on tuottanut minulle suurta tuskaa, kärsimystä, ahdistusta, epätoivoa, lohduttomuutta, pohjatonta kaipausta, pelkoa, syvää ikävää, avuttomuutta, voimattomuutta ja turvattomuuttakin kuoleman edessä. Kuolema on pakottanut kohtaamaan ja käsittelemään monenlaisia tunteita ja ajatuksia.

Uskon, että vain läpikäymällä ja elämällä kaiken sen, mitä läheisen kuolema tuo tullessaan, voi joskus nähdä omassa elämässään valoa, voi joskus kyetä ymmärtämään sen, että oma elämäkin on tarkoitettu elettäväksi. Minä olen vähitellen alkanut oivaltaa sen tosiseikan, että minullakin on vain tämä yksi ainoa elämä, joka on tässä ja nyt.

Kaipaan ja ikävöin äitiäni joka päivä. Suru on kulkeva mukanani lopun elämääni, ei se katoa mihinkään, eikä sen kuulukaan kadota. Sen kanssa oppii elämään vähitellen. Käsitän nyt, että elämäni on lopullisesti muuttunut ja minä sen mukana. Entiseen elämääni ei ole paluuta, se ei tule takaisin.

Elämä kantaa, sanotaan. Se on hyvin totta ja lohdullista, vaikka vain päivä kerrallaan, mutta se kantaa kuitenkin, sillä niin on tarkoitettu.

Toivon sinulle rauhaisaa joulunaikaa omassa surussasi.

Enkelintytär | 18.12.2007 klo 20:01:11