Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: Kohtusyöpä äidillä

Kiitos Siipi maassa viestistäsi. Surullinen tarina. Toivon sinulle voimia selvitä surussasi. Alku on raskasta, mutta vähitellen aika pehmentää surua. Sitten voi jo muistella rakasta ihmistä ilman itkua ja raastavaa ikävää.

Tuo epätoivo ja suru ja odotuksen ahdistus on tosiaan tuttua jo isän ja veljen sairasajoilta, mutta jokainen tapaus taitaa kuitenkin olla oma ja erilainen. Veli sairasti seitsemän vuotta kaiken kaikkiaan. Oli välillä huonompana, välillä parempana mutta loppu tuli sitten kuitenkin yllätyksenä. Vappuaatona oli kontrolli, poika oli hyvässä kunnossa ja odotti kesän alkamista ja koulun loppumista. Kontrollissa kuitenkin todettiin että uusinut on ja kuolema tuli jo kesäkuun alussa.

Isän eturauhassyöpä oli jo toteamishetkellä tehnyt yhden etäpesäkkeen lonkkaluuhun, joten sitä ei voinut enää leikata. Alkuun hoidettiin vain hormoneilla (muistaakseni), loppuvaiheessa isä sai sytostaatteja jokusen kerran ja ihan lopussa sädetystä luustokipuihin. Se taistelu oli siis hävitty jo heti alussa. Isä kuitenkin eli vielä reilut neljä vuotta diagnoosin jälkeen, valtaosan siitä ajasta tosi hyväkuntoisena, hiihti ja lenkkeili ahkerasti eikä todella päällepäin olisi uskonut syöpäpotilasta katsovansa. Viimeiset puoli vuotta olivat sitten ne vaikeimmat. Maaliskuussa -06 sytostaattihoidot olivat lopussa, isä oli masentunut ja katkera. Makuaisti oli hävinnyt ja kipuja alkoi olla siellä täällä. Kesäkuussa hävisi toisesta korvasta kuulo, kasvain oli ilmeisesti levinnyt siinä vaiheessa jo aivoihin. Heinäkuussa isä joutui sairaalaan ja riutui lopulta syyskuun alussa pois.

Nyt sitten äidin syövän piti olla sellainen "kiltti" sairaus, joka vain leikattaisiin pois ja vähän niinkuin varmistuksena vielä sädetettiin. Kasvain itsessään oli muistaakseni sellainen polyyppimainen, noin 1,5 cm pituudeltaan ja ihan ohuellä "varrella" kiinni kohdun seinämässä noin 0,5 mm syvyydeltä (jos oikein epikriisin ymmärsin). No sehän nyt kai olisikin ollut liian hyvää ollakseen totta.

No joka tapauksessa, äiti sai eilen ensimmäisen sytostaattiannoksensa. Vointi on vielä ainakin ihan hyvä, toivottavasti pysyykin sellaisena.

Toivon todella, että tämä etäpesäke häviäisi kokonaan ja että äiti selviäisi tästä sairaudestaan, mutta en voi sille mitään, että pessimismi ja epätoivo valtaavat väkisinkin, ainakin välillä. Pelottaa tuleva. Meitä ei ole muita kuin minä pitämässä äidistä huolta. Äidin sisarukset ovat hekin jo vanhoja ja asuvat kaukana. Oma parisuhde on ollut kriisissä jo jonkin aikaa, mieheltäni en tunne tällä hetkellä saavani tukea omaan jaksamiseeni. Olo on vähän sellainen tyhjän päällä roikkuva. Yritän ajatella niin, että ihmiselle ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa. Ja toisekseen, onko tässä vaihtoehtoja kellään? Äiti on vaikeimmassa asemassa, hänen on otettava vastaan se mikä tulee. Ja eihän tässä itsekään muuta voi: mentävä on, tuli mikä tuli.
Harakka | 26.8.2010 klo 07:46:45