Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: Syövästä hyviä puolia?

Näinhän se on, asioilla on monta puolta!
Minä olen itse suhtautunut toiveikkaasti tulevaisuuteen ja uskonut paranemiseen huolimatta siitä, että tilanne on osoittautunut pahemmaksi kuin aluksi oletettiin. Minuahan ei yksi syöpä selätä!
Raen tuntemukset pitävät paikkaansa minunkin kohdallani. Tunnen olevani henkisesti niin vahva, että fyysisestikin tunnun pitemmältä (oikeasti olen aika pikkuinen). Turhanpäiväiset kitinät ovat kyllä jääneet, tosin minun kohdallani on niin, että en aina jaksaisi kuunnella muidenkaan tarpeettomia natinoita. Sairastumisen jälkeen sitä arvostaa kaikkea ympärillä olevaa niin paljon enemmän kuin aikaisemmin, enää ei kaikki olekaan itsestäänselvyys. Niin hullua kuin se onkin, tuntuu että elän elämäni parasta aikaa juuri nyt.

Kyllähän mieli saattaa muuttua, kun hoidot pyörähtävät kunnolla käyntiin (huomenna alkaa taxotere ja herceptin)ja selviää kuinka kestän ne. Kiukuttelulla ja itkeskelyllä en kuitenkaan saa itseäni terveeksi niin että pää pysyy pystyssä ja hymy huulilla toivottavasti koko ajan. Toki taatusti vietän "itsesääli-iltoja" ennemmin tai myöhemmin, mutta nehän kuuluvat asiaan... ja pohjalta ei ole kuin yksi suunta.

Mitä taas läheisten tukeen ja apuun tulee... ex-mieheni ja lapseni ovat olleet aivan ihania. Uskon kyllä, että varsinkin lapset peilaavat omaa fiilistäni, joten suuri vastuu heidän hyvinvoinnilleen ja uskolleen parantumiseeni on minulla.
Omat vanhempani ovat jo kuolleet, mutta olen miettinyt että jos alkoholisoitunut äitini eläisi saattaisin olla helisemässä hänen kanssaan.
Lisäksi olen huomannut että minulla on yllättävän paljon ystäviä ja tuttavia, jotka ovat valmiina auttamaan jos apua tarvitsen.

Mutta on myös sellaisia, jotka ovat unohtaneet minut, eivät pidä minkäänlaista yhteyttä enää vaikka aikaisemmin olemme olleet kovinkin läheisiä. Löytyy myös sellainen ystävä, jota täytyy aina välillä (lieneekö alkoholilla osuutta asiaan...) lohdutella ja toppuutella, kun hän suunnittelee minun hautajaisiani... ja sellainen, joka ei hyväksy että sairastan nauraen vaan tarjoaa jatkuvasti olkapäätään että saan itkeä...
Puhumattakaan niistä kolmesta, joista jokainen haluaa olla minun tukenani kun menen lääkäriin, labraan, hoitoihin. Pointtina tietysti se, että he haluavat tulla mukaan yksitellen ja jos yhden otan, niin kaksi loukkaantuu. Eikä kukaan voi ymmärtää sitä, että välillä on päästävä lähtemään ihan yksin.

Kummasti tässä on tullut vaikka minkälaista ihmissuhdeonnea ja -ongelmaa. Odotan innolla sitä, että vielä karvan verran napakammin saan vaadittua itselleni oman elämän, luvan sairastaa välillä ihan yksin.

Pidetään vaan pää ylpeänä pystyssä, yritetään arvostaa oikeita ystäviä vieläkin enemmmän ja jätetään pahat puheet omaan arvoonsa!

tintti

tintti | 4.10.2006 klo 21:05:27