Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: En pysty edes itkemään

Kiitos lohduttavista sanoistasi, helmikuu. Tulin juuri töistä ja lähes samantien aukaisin sivuston, tästä on tullut tärkeä osa päivää, lukea toisten kuulumisia.

Toivottavasti hoitomatkasi sujui hyvin. Omat ongelmat, väsymys yms. tuntuivat pieniltä, kun ajattelin, mitä itse käyt läpi. Onko helppoa hyväksyä omaa sairautta ja hoitojaksoja ja olla kuoleman kanssa itse kasvokkain!? Miten sen asian oppii hyväksymään? Kuinka pelottavaa on elää tiedon kanssa, että sairastaa vakavaa sairautta? Nämä kysymykset ovat usein mielessä, kun ajattelen mieheni sairastumista ja että hyväksyikö hän sitä ja pelkäsikö kuolemaa, koska emme keskustelleet asioista. Emme kyenneet! Oli tarpeeksi kauheaa jo se, kun kuulimme, että oli mahasyöpä! Silloin, kun ensi kertaa itkin toivottomana hänen nähtensä, hän totesi vain, etteihän sille mitään mahda. Ja sairaalassa ollessani hänen nähtensä ei saanut itkeä. Aika julmaa, mutta kai hän halusi suojella itseään, ei halunnut sääliä eikä nähdä toisten tuskaa. Ja se varmaan johti siihen, etten uskaltanut ottaa asiaa puheeksi vaan yritin olla kuin mitään kauheaa ei olisi ollut olemassakaan. Todettiin vain, että molemmat tiedämme tilanteen ja sen, mitä mahdollisuuksia on olemassa.

Kurjimmalta varmaan tuntuu pojasta. Hän ei nähnyt isäänsä enää sen jälkeen, kun tämä lähti viimeisen kerran pääsiäisen lauantaina sairaalaan. Poika ei ollut valmis tapaamaan isäänsä muutamaan viikkoon ja en voinut pakottaakaan. Sitten kun hän oli selvittänyt itselleen asian ja päätimme lähteä sauraavana aamuna katsomaan isää, puolen tunnin kuluttua tulikin soitto, että isä on kuollut.

Mutta ehkä se on parempi pojan kannalta. Nyt hänelle jäi kuva "terveen näköisestä" isästä, koska silloin hän ei ollut laihtunut luurangoksi. Ja luonto oli tehnyt tehtävänsä kuoleman jälkeen, kasvot olivat palautuneet lähes normaalin näköisiksi, ehkä hieman pyöreämmäksikin, kuin eläesään. Joten isästä jäi hyvä kuva mieleen, ja sitä voi kantaa mukana lopun elämäänsä. Minulle jäi kuva sekä terveestä että tosi kurjasta. Kyllä sitä silloin hyväksyi kuolemankin, kun tiesi, miten paljon kärsimystä sairaus aiheutti. Mutta nyt mieli kapinoi, haluaisin kaiken olevan ennallaan ja elämän sujuvan kuten ennen. Mutta mitään ei saa takaisin ja asiat on vain opeteltava alusta uudelleen ja hyväksyttävä pala palalta. Elämä on kuin tilkkutäkki, siihen tulee jatkuvasti uusia tilkkuja, milloin iloisen värisiä, milloin surullisen värisiä! Ja kyllä niitä iloisiakin tilkkuja tästä surusta huolimatta siihen täkkiin tulee joka päivä.

marjukka5 | 23.7.2007 klo 18:45:40