Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: En pysty edes itkemään
Hei ja osanottoni Sinulle! Ymmärrän tunteen, kun kaiken järjen mukaan pitäisi itkettää, mutta sitä ei vain tule. Oman mieheni kuolemasta on nyt reilu kaksi kuukautta ja vieläkin toisinaan tuntuu, että itkua saa kaivaa kaivamalla. Vaikka itkisinkin, niin ei se pahaa oloa juuri helpota, vaan möykky on edelleen kurkkua kuristamassa.Itkin paljon silloin parina päivänä hänen kuolemansa jälkeen. Vieraita kävi lähes päivittäin kaksi viikkoa, ja alkoi jo tuntua, etten jaksa jokaisen kanssa itkeä. Ja sanoinkin muutamalle järkyttyneelle tulijalle, että en jaksa enää itkeäkään ja olo oli muutenkin ontto, tunteeton.
Kappelissa kävimme lasten ja muiden omaisten kanssa viikkoa ennen hautajaisia ja siellä hyvästellessäni häntä itkin kyllä katkerasti, vaikka ed. päivänä olin ollut hyvin rauhallinen, kun hautausurakoitsijan kanssa kävimme noutamassa hänet seurakuntamme kapeliin yliopistosairaalasta. Hän ei kuollut oman kaupunkimme sairaalassa. Silloin minulla oli hyvin levollinen olo, en itkenyt kertaakaan matkan aikana. Ja kun näin hänet siinä arkussa puettuna, rauhallisen näköisenä, olin helpottunut. Kaikki tuska ja kipu olivat poissa, kasvot olivat pyöristyneet lähes normaaleiksi ja minusta tuntui kuin hän siinä vain nukkui.
Hautajaisissa annoin itkun sitten tulla vapaasti, vaikka mitään hysteeristä se ei ollut, pysyin siis kasassa. Tilanne ei ole ns. normaali, vaan siinä ollaan melkoisessa sokissa, ja jokainen käy sen läpi eri tavalla. Koemme surunkin eri tavalla, toiset itkee, toiset ei. Se, ettei itketä, on elimistön tapa suojella mieltä ja antaa voimaa jaksaa tämän raskaan asian kanssa. Hautajaisten jälkeen menee kyllä mehut kaikkien asioiden hoitamisessa, ei siinä ole aikaa itselle ja omalle surulle. Minulla ainakin meni toista kuukautta asioiden hoitamisessa, ja vasta sitten, kun perunkirja oli tehty, tuli pysähdys ja itkukin uudelleen. Koin olevani todella yksin tämän murheen kanssa. Kaikki ystäväthän jo kävivät ennen hautajaisia, ja heitä oli paljon, kukkapuskiakin oli yli 20 ja kortteja tuplasti. Kukaan ei ole sen jälkeen kysellyt, voisiko tulla käymään, vaan kaikki kutsuu heille. En ole vielä käynyt muiden kuin sisarusteni luona, en ole jaksanut lähteä työpäivien jälkeen. Minulle riittää 8 tuntia asiakaspalvelutyössä, siinä tapaan koko ajan tuttuja ja tuntemattomia. Ja nautin työstäni, se vie ajatuksia pois näistä raskaista asioista.
Uskon, että Sinulle itku tulee sitten, kun olet tarpeeksi vahva ottamaan surun vastaan ja alat käsitellä sitä. Kahdessa viikossa eikä kahdessa kuukaudessa voi hyväksyä tapahtunutta, sen kanssa vain on elettävä, vaikka se tuntuu kauhean vaikealta. En itsekään ole vielä alkua pidemmälle päässyt, suurimmat itkut ovat varmaan vielä edessä päin. En ole itkenyt kertaakaan haudalla käydessä ja hautajaisissa ei itkua tullut enää siinäkään vaiheessa, kun arkku laskettiin ja peiteltiin. Muistotilaisuudessa oli muutama liikuttava hetki, jolloin kyyneleet tulivat silmiini. Minulla mieli on vielä sairaalassa ja siinä hetkessä, kun sieltä soitettiin mieheni löytyneen kuolleena vessasta verilammikossa. En siis ole alkua pidemmällä, kun suren sitä, miten yksin hän oli siinä lähdön hetkellä, ei ollut ketään lähellä saattamassa rajan yli.
Nyt keskityn jaksamaan päivän kerrallaan. Olen katsellut valokuvia, lukenut muistolauseita korteista ja nauhoista, laittanut hautajaiskuvat albumiin ja muistellut mennyttä yhteistä aikaamme ja surrut sitä, ettemme saaneet kokea vanhenemista ja isovanhemmuutta yhdessä. Tällä tavalla olen aloitellut surutyön tekemistä ja saanut itkeäkin, konkreettisten asioiden avulla. Haudalla ei tunnu ollenkaan siltä, että hän olisi siellä mullan alla, vaan tuntuu voimakkaasti, kuin hän olisi tässä vierellä. Haudalla käynti helpottaa ikävää, on paikka, missä käydä tervehtimässä ja kertomassa tapahtuneista asioista.
Elämä jatkuu tällaisenkin tapahtuman jälkeen ja itse ainakin uskon, että minuakin varten on elämällä jotain annettavaa, jotain josta voin olla kiitollinen. Ja sitä ei ehkä tapahtuisi ilman tätä kipeää menetystä.
Iltaisin kiitän siitä, että jaksoin päivän ilman häntä ja aamulla taas rukoilen voimaa päivään Tyyneysrukouksen avulla ja se auttaa ainakin minua.
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, minkä voin ja viisautta erottaa nämä asiat toisistaan".
Minulla meni jonkin aikaa, ennen kuin ymmärsin rukouksen merkityksen, mutta pikkuhiljaa se aukesi ja tunnen saavani siitä voimaa jokaiseen hetkeen. Alussa toistin rukousta, kun tuntui todella vaikealta ja pikkuhiljaa mieli tyyntyi. Vaikka en olekaan ns. uskovainen ja rukoileminen on aina tuntunut vaikealta, tätä rukousta saatan käyttää tilanteessa kuin tilanteessa, ei tarvitse itse miettiä tai löytää sopivia sanoja, koska tämä rukous sisältää kaikki tärkeät sanat tällä hetkellä. Mitään muutahan emme voi muuttaa kuin itseämme ja ymmärtää ja hyväksyä tosiasiat.
Toivon, että myös Sinä rohkeasti ottaisit rukouksen käyttöön ja monet muutkin, jotka tuntevat tarvitsevansa voimaa.
- Re: En pysty edes itkemäänmarjukka5
- Re: En pysty edes itkemäänhelmikuu
- Re: En pysty edes itkemäänkevätleski
- Re: En pysty edes itkemäänfallingteardrops
- Re: En pysty edes itkemäänhelmikuu
- Re: En pysty edes itkemääntuulapirkko
- Re: En pysty edes itkemäänmarjukka5
- Re: En pysty edes itkemäänhelmikuu
- Re: En pysty edes itkemäänmarjukka5
- Re: En pysty edes itkemäänsalla10
- Re: En pysty edes itkemäänritariperhonen
- Re: En pysty edes itkemäänsalla10
- Re: En pysty edes itkemäänmarjukka5
- En tarvitse itkeäsyövästä parantunut
- Re: En pysty edes itkemäänpersilja
- Re: En pysty edes itkemäänUltramariini
- Re: En pysty edes itkemäänmarathon