Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: En pysty edes itkemään

Otan osaa suruusi. Kyllä "elämä jatkuu" ja kantaa, vaikka se tuntuukin vain sanonnalta. Itse olen kokenut, että ne sanat ovat lohdutukseksi ja myötäeämiseksi, muuta ei osata sanoa. Eikä ole tarvinnutkaan, läsnäolo on tärkeintä, vaikka ei puhuttaisi sanaakaan.

Puhuminen auttaa ja toivottavasti sinulla on niin ihanat työkaverit, että saat puhua vaikka se tuntuisikin saman jauhamiselta. Alussa puhuin päivittäin omille työkavereilleni ja ajattelin heidän jo kyllästyneen kuuntelemaan. Pikku hiljaa aiheesta puhuminen harveni ja tuli aikoja, etten puhunut asiasta sanaakaan. Sitten taas jonain päivänä oli pakko puhua ja purkaa sydäntään. Onneksi he ymärsivät! Ja nyt saan itse olla tukemassa toista työkaveria saman asian johdosta! Laitetaan hyvä kiertämään, ollaan tukena silloin kun tarvitaan.

Aikansa tämä ottaa ja toisinaan tuntuu, ettei tunnu miltään missään, vaikka mitä tapahtuisi. Toisinaan taas polttaa rintaa ja pakottaa, kuin sisälle olisi revitty haava. Vasta nyt viime viikkojen aikana olen tuntenut aitoa ikävää ja surua mieheni kuoleman takia. Tunne-elämä on tullut jälkijunassa, vaikka kysymyksessä on näin lopullinen asia. Tätä ei millään meinaa uskoa todeksi. Toisinaan odotan hänen puhelinsoittoaan ja jos se soi, tuntuu ihana läikähdys sisällä, että nyt hän soittaa, ja samassa tajuan ettei se voi olla hän.

Kipeimmälläkään hetkellä en ole antanut periksi sille ajatukselle, että elämä ei kantaisi. Vaikka tulee tässä toisinaan itsekseen sanottua, etten jaksa tätä, mutta kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole tarjolla. On vain hyväksyttävä ja suotava itselleen olla jaksamatta. Teen asioita sitten, kun jaksan. Tänään esimerkiksi leivoin pullaa, vaikka aamulla tuntui, etten jaksasisi nousta ylöskään. Huomenna yllätän työkaverit pullakahveilla, saan siitä itsellenikin hyvän mielen!

Pikku hiljaa olen alkanut puuhailla asioita entiseen malliin; siivoaminen tuntuu kivalta, leipomisesta tulee ihana tuoksu, kävelyt koiran kanssa rentouttavat (4 kk pentu), ystävien tapaaminen ja jutustelu arkisista asioista antaa tilaa muullekin kuin surulle. Löytyy paljon asioita, joista olen onnellinen ja iloitsen, vaikka puolisoa ei olekaan niitä enää jakamassa. Elämä siis jatkuu!

Nopeasti tämä aika on mennyt. Viikonloppuna yllättäen tajusin, että siitä on jo 5 kk, kun jäin yksin! Itkut ei ole vieläkään iteketty loppuun. Ylihuomenna hän täyttäisi 50 vuotta, joten ehkä on raskas viikonloppu edessä. Juhlathan tässä olisi tulossa, jos elinpäiviä olisi suotu. Vien haudalle kynttilöitä, yhden kullekin kymmenelle vuodelle. Iltaisin katselen tähtitaivasta, etsin yhden tietyn tähden ja lähetän terveiset hänelle sinne tähtiin.

Halauksia ja voimia teille kaikille, jotka täällä käytte!

Marjukka

marjukka5 | 10.10.2007 klo 14:56:06