Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Kiitos teille

Silmät täynnä kyyneleitä luen näitä viestejä. Osittain terapeuttisena kokemuksena haluan kirjoittaa myös omista tuntemuksistani.

Isäni kuoli tasan viikko sitten ja vasta nyt alkaa ensimmäiset kunnon itkut tulla. Isäni sairasti nopean ja agressiivisen haimasyövän. Kaikki oli ohi viidessä kuukaudessa. Koko kevään vietin kaiken mahdollisen vapaa-ajan isäni luona. Tämä oli ensimmäinen viikonloppu kun ei "pitänyt" lähteä ajamaan toiseen kaupunkiin. Viimeinen viikko meni sairaalan saattahoitohuoneessa päivystäen (minä ja isän vaimo vuorotellen). Vaikka koinkin sellaisia asioita, jotka olisin mieluummin jättänyt kokematta (vaippojen vaihtaminen omalle isälle jne.), olen todella onnellinen, että vietin viime hetket isän kanssa. Vaikka loppuvaiheessa luurangoksi kuihtunut hahmo sairaalasängyssä oli vain kaukainen muisto isästä ei tilanteesta itsestään jäänyt mitään suurempia traumoja. Itse kuolemakin oli rauhallinen; isä kuoli tajuttomuuteen vajonneena; minä pidin kiinni toisesta kädestä ja hänen vaimonsa toisesta - juuri niin kuin hän oli toivonutkin.

Koko kevät oli todella stressaava; diagnoosin jälkeen paiskin töitä viikon verran ja sitten suru iski kunnolla. En saanut nukuttua ja itkin koko ajan. Sain viikon sairaslomaa, jonka jälkeen palasin töihin ja rutiineihin. Töissä oli kiirettä ja stressiä, mutta tunnollisena suorittajan koin, että työtehtävät pitää jaksaa hoitaa. Maanataista perjantaihin pitkiä ja kiireellisä työpäiviä, perjatai-iltana ajoin isän luo, jossa koetin antaa isän vaimolle hieman vapaata "omaishoitajan" työstä ja sunnuntai-iltana takaisin kotiin. Oravanpyörä purkautui muutaman keraan hysteeriseen itkuun, mutta jotenkin vain jaksoin eteenpäin. Ehkä tietoisuus siitä, että elettiin kokoajan vähenevän ajan kanssa, antoi voimia kestää juuri sitä hetkeä.

Isä kuoli siis sunnuntai iltana yhdentoista aikaan. Maanantaina lähdimme aamusta hoitamaan hautajaisia, jonka jälkeen ajoin kotiin ja tiistaina menin töihin (muutaman tunnin myöhässä). Nyt viikko on mennyt hieman sumussa; olen nukkunut yöt todella huonosti ja töissä olen todella väsynyt. Tuntuu kuin kaikki tunteet olisi vielä pään sisällä käärittynä pakettiin, jota ei uskalla avata. Ensimmäinen kunnon itku tuli tänään kun luin lehdestä isän kuolinilmoituksen. Kunnolla "hanat aukesivat" kun pitkän tauon jälkeen päädyin taas näille sivuille. Nyt on taas turta olo. Pelottaa, että koko vyyhti aukeaa jossain vaiheessa, koska koen että suru ei ole vielä kunnolla tullut. Hautajaiset ensi viikkolla ovat varmasti yksi vaikea paikka.

Olen taistellut oman jaksamiseni kanssa - tuntuu, että haluaisi vain olla, eikä tehdä mitään. Töiden suunnalta saan kahdenlaisia kommentteja; toisaalta kannustetaan jatkamaan töissä, niin saan ajatukset muualle ja osa taas kehottaa ottamaan omaa aikaa. Tämänkin koen stressaavana, koska jos jään s-lomalle, tiedän, että töissä on paljon kiireellisiä asioita, jotka minun pitäisi hoitaa. Ja niiden miettiminen aiheuttaa taas lisää stressiä... Oikeaa vastausta ei tunnu olevan.

Tuntuupa hyvältä voida kirjoittaa tuntemuksiaan. Toivotan kaikille parempaa huomista ja voimia alkavalle viikolle!

t. Peppi
peppi-76 | 10.6.2007 klo 21:00:55