Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Kiitos teille
Myös omalta osaltani haluan kiittää kaikkia tähän keskusteluun osallistuneita. Isäni kuoli 4 viikkoa sitten imusolmukesyöpään ja on hyvä kuulla muidenkin kokemuksia surusta.Itse olen ollut nyt poissa töistä 5 viikkoa (jäin sairaslomalle viikkoa ennen isäni kuolemaa, jotta sain viettää isän viimeiset päivät hänen luonaan sairaalassa) ja aloittelin jälleen töitä eilen. Olin ajatellut, että olisin jo valmis palaamaan asiakaspalvelutyöhöni, mutta tämä päivä osoitti ettei asia olekaan välttämättä näin. Olen asiakaspalvelutyössäni tekemisissä ajoittain myös menehtyneiden ihmisten omaisten kanssa ja tänään padot murtuivat täysin erään tällaisen tilanteen jälkeen. Esimieheni lähetti minut heti kotiin ja huomenna menen lääkärin juttusille.
Itselläni on ollut välillä sairasloman takia huono omatunto, vaikka tiedän vallan hyvin, että työpaikkani pärjää ilman minua tämän ajan. En ole korvaamaton työasioissa. Sairaslomani aikana on ollut hyviä ja huonoja päiviä. Huonoa omaatuntoa tunnen varsinkin näinä hyvinä päivinä jolloin ajattelen, että koska olo on näin hyvä, niin miksi en ole töissä...? Välillä pelottaa myös se, että tipahdan kärryiltä alati muuttuvalla ammattialallani.
Olen jutellut muutaman perheenjäsenen kanssa näistä asioista ja olen myös saanut kuulla, että töihin kannattaisi mennä, jotta saisi jotain muuta ajateltavaa ja pääsisi takaisin normaaliin päivärytmiin. Ymmärrän toki tämänkin puolen kolikosta, mutta asiakaspalvelutyöni edellyttää sitä, että asiakas kohtaa iloisen asiakaspalvelijan. Toisaalta olen siis sairasloman jatkamisen kannalla, mutta toisaalta en haluaisi enää todistella/vakuutella läheisilleni, että miksi olen vielä työkyvytön.
Jostain syystä olen tuntenut, että omien perheenjäsenten kanssa en ole osannut/pystynyt puhumaan omasta surustani suoraan. Kenties se johtuu siitä, että olen kaikille läheisille edelleen se perheen pienin, joka ei osaa mitään ja josta pitää pitää huolta, vaikka olenkin "jo" kolmekymppinen. Olen kokenut, että olen toisinaan joutunut puolustelemaan suruani ja välillä taas vähättelemään suruani. Tämän vuoksi olenkin nyt harkinnut soittamista paikallisen syöpäjärjestön tukihenkilölle, jotta saisin mahdollisuuden puhua tunteistani "ulkopuoliselle".
Minunkin kirjoitukseni näemmä paisui vallan mahdottomiin, mutta kirjoittaminenhan onkin yksi parhaista terapiamuodoista monelle. Kiitoksia vielä kaikille kokemuksien jakamisesta ja voimia surun keskellä!
Aurinkoista kesää kaikesta huolimatta!
Päivi
- Re: Suru ei lähde pois surematta, suru tarvitsee aikaaAurinko paistaa
- Kiitos teilleanie
- Re: Kiitos teillepeppi-76
- Re: Kiitos teilleapila
- Re: Kiitos teillePäivi