Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Kiitos teille
Leijonalintu, Susanne, Katie, Aurinko Paistaa ja muut,tuntui hyvältä lukea etekin teidän ”aikuisorpojen” kokemuksia. Isäni sairasti kaksi vuotta ennen kuolemaansa ja hoidimme häntä mahdollisimman paljon kotona. Jo tuolloinen tilanne oli todella väsyttävä muiden perhepiirin vaikeuksien ohella. Hoidin työni silti tunnollisesti. Isä kuoli marraskuussa 06, ja lääkäreiltä ei sen jälkeen ole juuri empatiaa herunut. Sairauslomaa olisin saanut 2 päivää, mutta sain jotenkin kerjättyä viikon, koska tarpeelliset järjestelyt eivät muuten olisi onnistuneet. Oma jaksamiseni ei nähtävästi niinkään vaikuttanut lääkärin päätökseen pidentää sairauslomaa. Unilääkkeitä olisin toivonut, koska en saanut nukuttua. Lääkäri ei tätä nähnyt tarpeelliseksi.Jälkeenpäin suru ja väsymys on alkanut oireilla fyysisesti. Unettomuus, anemia ja pielessä olevat hormonaaliset toiminnot ovat vieneet työkuntoa entistä enemmän. Jotenkin on vaan silti pitänyt jaksaa kun mitään vikaa ei löydy. Keho on kuulemma vaan niin sekaisin.
Järjenvastaisesti on tuntunut siltä, ettei oma suru olisi oikeutettua. En ole saanut ulkopuolista apua (tämän keskustelupalstan ulkopuolelta), ja tuntui siltä, että nyt haluaisin puhua ikävästä ja surusta avoimesti, koska lähipiiri ei ole jaksanut kuunnella ja pelkään äitini jaksamista jos kaadan hänen niskaan oman pahan oloni ja terveydentilani. Hakeuduin seurakunnan sururyhmään, jossa kaikki muut ovat puolisonsa useiden kymmenien vuosien avioliiton jälkeen menettäneitä leskiä. Joukossa on ihania ihmisiä, joiden kanssa keskustelu on tuntunut hyvältä. Pahalta kuitenkin tuntui kun eräs rouva vähätteli aikuisten lasten surua. Etenkin kun olin juuri alkanut hyväksyä sen että minäkin saan surra eikä tarvitse jaksaa ja jaksaa ja jaksaa.
Anteeksi paisunut kirjoitukseni, halusin vain kiittää teitä siitä, että tunnen itseni normaaliksi kun itken kirjoittaessani tätä.
Parempaa huomista ja kesää toivotellen ja odotellen
Anie
- Re: Suru ei lähde pois surematta, suru tarvitsee aikaaAurinko paistaa
- Kiitos teilleanie
- Re: Kiitos teillepeppi-76
- Re: Kiitos teilleapila
- Re: Kiitos teillePäivi