Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Kokemuksia Terho-kodista

Mieheni kuoli pari viikkoa sitten. Hänen tahtonsa oli, että saa kuolla kotona ja siitä pidettiin kiinni. Lopussa olin kuitenkin epävarma oliko päätös sittenkään oikea, sillä kivunlievitys jäi abulanssi-ihmisten varaan. En ymmärrä miten yhtäkkiä miehestäni tuli terveyskeskuksen potilas ja edellisenä päivänä hän oli vielä aluesairaalan potilas.

Kotisairaanhoito, johon oli hyvissä ajoin yhteydessä, ei lopulta toiminut niinkuin olisi toivonut, ilmeisesti he eivät ole joutuneet kohtaamaan kuolevaa ihmistä. En ymmärrä miksi, he eivät toimittaneet morfiinia, vaikka siitä oli tullut määräys sairaalasta, mitä hyötyä on parin naisen kotikäynnistä, jos apu jää pelkäksi höpinäksi. Toisaalta he lässyttivät miehelle kuin pienelle lapselle ja jos hän vaipui tajuttomuuteen, niin puistellaan hereille ja kysellään onko kipuja. Kai sitä sairaanhoitajan tiedoilla sen verran älyää, että jos potilas huutaa ja hihi virtaa päältä, niin kipuja on.

Ihmettelen, ettei tässä hyvinvointivaltiossa pystytä takaamaan kivutonta kuolemaa. Sitä hirvittävää tuskaa katsoessa ei voinut muuta kuin toivoa pikaista loppua. Ambulanssin henkilöillä oli ratkaiseva osuus siihen, että ainakin joskus oli kivuton hetki ja heidän tukensa oli korvaamaton. He myös sanoivat, että on kaiken kaikkiaan parempi kuolla kotona, ei sairaalassa ole ketään pitämässä sinusta huolta.

Mieheni oli pari viikkoa ennen kuolemaansa muutaman päivän sairaalassa, niiden kovien helteiden aikaan, kun näytti siltä, että hän kuivuu. Siitäpä saatiin se varmuus, ettei sairaalaan kannata mennä. Ensiapuun aamulla ja siitä osastolle, jossa vasta klo 17 sai tipan, vaikka olisi luullut, että se laitetaan heti.

Ensiavun henkilökunta oli todella töykeää ja minut ajettiin sieltä pois. Eipä olisi pitänyt lähteä vaan jäädä katsomaan, että hänestä pidetään huolta. Kun illalla menin katsomaan häntä, niin hän ei ollut saanut mitään kipuihinsa ja sängynpää oli nostettu ylös, jolloin hän oli valunut kasaan, jossa ei pystynyt edes jalkojaan oikaisemaan. Monta kertaa piti soittaa kelloa ja pyytää morfiinia, ennen kuin sitä viimein sai.

Mitä tästä opin, minä ainakin yritän lähteä omin avuin pois, ennen kuin joudun tämän systeemin armoille. Kuolema ei ole pelottava, vaan se mitä joutuu kestämään ennen sitä.

Kuolema on siirretty sairaalaan ja kuinka moni onkaan saanut vain tiedon puhelimitse, että läheisenne on lähtenyt. Millainen on ollut loppu se on jäänyt näkemättä, eikä henkilökunta varmaan kerro, millaiset tuskat lähtijä on kokenut. Uskon, että tämä kotona koettu lähtö on ollut suuri apu surutyön alussa. Viimeinkin tuskat ovat ohi.

vaimoke | 9.8.2006 klo 20:31:43