Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Kokemuksia Terho-kodista
Vasta nyt pystyn kirjoittamaan omat kokemukseni tähän Terhokoti asiaan. Olen rypenyt syvällä syyllisyydessä, kun en tajunnut äidin oireita aiemmin, en tehnyt tarpeeksi jne...Suru on ollut kova ja mieli apea. Ajatukset ovat kiertäneet kehää. Nyt on valoisampi päivä, tuntuu, että elämä kantaa...Edelleenkään en pysty äidin viimeisiä päiviä ajattelemaan ilman ahdistusta, mutta yritetään...
Meidän kokemukset Terhokodista ovat lyhyitä mutta hyviä. Äitini ehti olla sairaalassa kolme viikkoa, joista kahden viimeisen ajan elimme diagnoosin eli "löydösten" kanssa. Sairaalassa oli ihan ystävällisiä hoitajia, tosin poikkeuksiakin löytyi. Lääkärit kävivät kierrollaan oven suussa pikaisesti "miten täällä voidaan?". Puhelimitse sain lääkärin kiinni YHDEN kerran, kun magneettikuvauksen tulokset tulivat. Äitini oli antanut luvan kertoa minulle kaikki, mutta mitään kunnon tietoa en saanut. Ennen varsinaista diagnoosia joku lääkäri oli ultrakuvien lausunnon perusteella sanonut, että "ei tämä nyt syöpää ainakaan ole". Ja lausunnossa sanottiin mm. kystamaisia muutoksia haimassa...Äitini oli niin helpottunut lääkärin kommentista. Ja muutama päivä sen jälkeen tulikin sitten tieto, "löydöksiä haimassa ja vatsakalvolla". Sanaa syöpä ei sairaalassa mainittu. Mitään tukea ei annettu äidille, eikä minullekaan. Kun yritin kysellä lääkäreiltä ennustetta, nämä pälyilivät seiniä ja sanoivat, että sitä on vaikea arvioida..ja neste, jota poistettiin dreenillä äidin vatsasta oli tuolloin jo täysin punaista...(anteeksi kerron näin suoraan). Onneksi eräs mukava hoitaja alkoi puhumaan Terhokodista, kun äidin olemuksesta itsekin tajusimme, ettei äiti tule elämään pitkään. Alkuun äiti kieltäytyi, ei kai halunnut myöntää kuolevansa. Äiti suostui kuitenkin, ja hyvä niin. Jälkikäteen olen kyllä kantanut syyllisyyttä siitä, että oikein "hehkutin" äidille, kuinka hyvä hänen Terhokodissa olisi. Kuolemaanhan sinne mennään. Ja minä hehkutan paikkaa suu vaahdossa! Jälkikäteen sitä miettii kaikenlaista. Samana päivänä, kun äitini siirrettiin Terhokotiin, sairaalan jumppari tuli "kuntouttamaan" äitiä. "Siellä Terhokodissa on rollaattoreita, voit sitten niiden avulla kävellä kun kuntoudut". Äiti ei ollut noussut enää sängystä ylös liki kolmeen viikkoon, ja kuoli vajaat puoli vuorokautta tuota kommenttia myöhemmin. Väkisin jumppari yritti kiskoa äitiäni ylös, mutta äiti ei kyennyt. Tuntuu, kuin sairaalan henkilökunta olisi ollut ihan pihalla äidin tilanteesta, tai sitten he eivät vain halunneet meille kertoa miten pitkällä jo oltiin?! Kun yritin kerran kysellä lääkäriltä äidin käytöksestä (alkuun sulkeutunut, sitten ylipirteä) lääkäri totesi, että heillä ei ole sen puolen koulutusta, he ovat kirurgeja (eivät psykiatreja siis). Sairaalassa lääkäri kieltäytyi nostamasta lääkeannosta pahoinvointiin, vaikka hoitaja pyysi. Se oli murtaa urhean äitini. Kyyneleitä niellen äiti kirosi minulle kiukkuisena lääkärin. Onneksi samana päivänä äiti siirrettiin Terhokotiin. Luvattua yhden hengen huonetta ei ollutkaan vapaana. Sairaalan hyvä puoli oli se, että äiti oli huoneessaan yksin. Äiti ei ollut enää päiviin sietänyt valoa, niinpä istuimme aina äidin huoneessa hämärässä ilman valoja. Myös melulle äiti oli herkkä. Ja Terhokodissa huonekaveri piti televisioita todella kovalla. Hoitajat ja lääkäri lupasivat äidille heti oman huoneen kuin vain olisi tilaa. Äitiä oli vastaanottamassa hoitaja, ja lääkärikin tuli heti pian. Äiti sai heti uuden lääkitykset. Lääkäri istui äidin viereen rauhassa juttelemaan. Äiti oli jo kovin heikko, mutta oli syvästi helpottunut. Äiti sanoikin, että "ei voi olla totta, lääkäri, jolla on aikaa". Uskon ja toivon, että äiti sai rauhan, että Terhokodissa hän saa parhaan mahdollisen hoidon ja kivunlievityksen. Vain tunnin Terhokodissa oltuaan äiti nukahti lääkityksen saatuaan. Siitä unestaan äiti ei enää herännytkään, vaan nukkui pois yhdeksän tuntia myöhemmin. Ennen äidin kuolemaa saimme ensimmäistä kertaa tietoa äidin syövästä, lääkityksestä, kivuista, kuolemasta jne. Ilman Terhokodin henkilökuntaa me omaiset olisimme olleet aivan hukassa. Henkilökunta oli ystävällistä. Kun kävin ilmoittamassa, että äiti oli nukkunut pois, hoitaja halasi minua kyyneleet silmissä. Jälkikäteen ajateltuna olihan se aika tylyä, että muutama tunti äidin öisen kuoleman jälkeen istuimme aulassa hoitajan kanssa käymässä läpi käytännön asioita, jotka minun tulisi hoitaa. Mutta saattokotihan se on, siellä kuollaan. Kuolema on läsnä, arkisena. Muutama päivä äidin kuoleman jälkeen kävin juttelemassa Terhokodin ylilääkärin kanssa, joka vastaili kysymyksiini asiallisesti ja ystävällisesti.
Anteeksi tämä tuli aika pitkäksi, uppouduin muistoihin...kamalan tuskaisiin päiviin. Yhteenvetona, verrattuna Terhokotia sairaalassa oloon ja sieltä saatuun tukeen/tietoon (jota ei käytänössä saatu lainkaan), meille omaisille jäi Terhokodista erittäin hyvä kuva.
- Kokemuksia Terho-kodistaKristiina
- Re: Kokemuksia Terho-kodistaOmainen
- Re: Kokemuksia Terho-kodistayksin jäin
- Re: Kokemuksia Terho-kodistasurusilmä
- Re: Kokemuksia Terho-kodistaKristiina
- Re: Kokemuksia Terho-kodistaharmitalvi
- Re: Kokemuksia Terho-kodistaKatinka
- Re: Kokemuksia Terho-kodistasurusyksy
- Re: Kokemuksia Terho-kodistakukkaveera
- Re: Kokemuksia Terho-kodistatuulapirkko
- Re: Kokemuksia Terho-kodistaAurinko
- Re: Kokemuksia Terho-kodistatuulapirkko
- Re: Kokemuksia Terho-kodistaAurinko
- Re: Kokemuksia Terho-kodistaelämä on
- Re: Kokemuksia Terho-kodistaKristiina
- Re: Kokemuksia Terho-kodistaOmainen
- Re: Kokemuksia Terho-kodistaMimilla
- Re: Kokemuksia Terho-kodistavaimoke
- Re: Kokemuksia Terho-kodistatiina46