Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Syksyn pimeät - ahdistuksen tiukassa otteessa

Täällä meillä napapiirillä on jo illat ja yöt pimeät. Muutaman päivän ajan on ollut todella kylmää. Ihan pohjoisessa on ollut jo valkea maa...
Muistuu mieleeni viime syksy jolloin mieheni sairastui. Ajatelkaa, vasta vuosi sitten hän sairastui, rajuun "flunssaan" ja sitten kunto romahti, jolloin vasta otettiin työterveyshuollossa verikokeet - katastrofaaliset tulokset - joiden seurauksena tuli lähete Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan. Jolloin saatiin diagnoosi - leukemia! Tämän kuun lopussa tulee neljä kuukautta mieheni kuolemasta. Olen yön pimeinä tunteina miettinyt, että onkohan tämä jotakin pilaa, jotain typerää pilaa. Toivonutkin, että jos tämä olisikin vain typerää pilaa ja hän tulisi kotiin, ja sitten ajatus muuttuu itkuksi ja toiveeksi että; Eikö hän voi tulla jo kotiin... Koko ajan odotan, että hän tulisi. Ikävä on niin raastava, että se tuntuu jo kipuna. Haluaisin hänen syliin, haluaisin että tämä tuska loppuisi. Haluaisin hänen syliin...
Mietin - sitä tuskaa mitä hän joutui kärsimään ollessaan sairaalassa, pelkoa ja ahdistusta kaikkina niinä yön pimeinä tunteina, jolloin hän oli yksin siellä sairaalan vuoteessa. Minä olin lasten kanssa kotona. Nyt syyttelen itseäni, että miksi en ollut enemmän hänen kanssaan, lohduttanut ja ottanut häntä syliin niinä hetkinä kun häntä pelotti. Miksi en järjestänyt enemmän meille aikaa.
Ja nyt olen alkanut jossittelemaan. Jos tauti olisi havaittu aiemmin, jos olisi hoito aloitettu aiemmin, jos näin ollen olisi kantasolusiirto tehty aiemmin tai jos sitä ei olisi tehty lainkaan...
Minusta tuntuu, että tämä suru ja tuska vain kiristyvät ympärilläni tiukempaan. Tuntuu etten osaa lapsillekaan olla enää äiti, turhaudun helposti, pinna on kireällä ja tätä myöten syyllisyyden tuntoni vain kasvaa. Lasten pitäisi tuntea olevan turvassa kanssani ja minun tulisi osata auttaa heitä, koska heilläkin on isiä ikävä. Tunnen, että epäonnistun siinäkin.
Minulla on niin ikävä, niin vaikea olla..
Minä itken kun tätä kirjoitan...minä tiedän, että teitä on monia siellä joilla on tämä suru ja tuska. Minä haluan teille kaikille lämpimän halauksen antaa ja olen tänään illalla lasteni kanssa sytyttänyt kynttilät isille, tehkää tekin niin rakkaimpienne muistoksi. Toivottavasti se pieni liekin valo antaa sydämeenne lohtua,lämpöä... minä toivon sitä teille kaikille. Rakkaudella , Päivi
fallingteardrops | 22.9.2006 klo 22:38:49