Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Hellaakosken ja kevätmielen aatoksia

Aaro Hellaakoskella on todella kauniita runoja.
Yksi omista suosikeistani on hänen lyhykäinen
ajatelmansa

"Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki."

Ehkäpä olen mieltynyt siihen eränkävijäluonteeni
takia, jotenkin se vain kuvaa minusta luonnon
mahtavaa, vapauttavaa voimaa ja toisaalta sitä,
miten yksin ihminen vapautta etsiessään lopulta on.

Oma ainutkertaisuus osana maailmaa ja sen kulkua,
elämän synty ja loppu tuntuu jotenkin luonnolliselta,
kun istuskelee yksin kannon nokalla ja antaa auringon
lämmittää kasvoja. Ympärillä metsän rauha ja eläinten äänet.
Toisaalta se on surullista tajuta olevansa vain pieni osa
sitä tuhansien ja taas tuhansien vuosien kiertokulkua,
toisaalta se auttaa hyväksymään elämän ja kuoleman
vääjäämättömän yhteyden.

Olin juuri pari tuntia metsän siimeksessä, ihailin naavaa
kuusten oksilla ja sammalen tuoksua yöpakkasen jälkeen.
Koira tutki riistan jälkiä ja hävisi välillä silmistäni.
Tunsin oloni pitkästä aikaa todella yksinäiseksi.. Kysyin
ääneti siltä joltain elämää suuremmalta, että tarkoittiko
hän todella, että minun polustani piti muodostua tälläinen,
että minun elämänkaareni päättyy näin..

Yhtäkkiä mieleeni alkoi tulla lääkäreiden ääniä ja lauseita:
"Tottakai lähtökohtana on ensisijaisesti parantava hoito",
"Tottakai sinä selviät"
"Onneksi se on nyt kuitenkin saatu kiinni näin varhaisessa vaiheessa"
"Kyllä sinä tästä vielä jaloillesi nouset"
"Nyt vain pitää toivoa, että nämä hoidot ovat riittävät"
"Meillä täällä Suomessa on maailman parhaat hoitotulokset"
"Olen minäkin sairastunut rintasyöpään, isoon, levinneeseen ja aggressiiviseen ja tässä minä vain keikun, siitä on jo yhdeksän vuotta..."

Ääniä viime kuukausien aikana tapaamieni lukuisten eri lääkärien huulilta, siellä metsässä niitä alkoi tulla päähäni yksi toisensa jälkeen. Totuus on, ettei kukaan voi tietää millainen minun elämäni polku tästä eteenpäin on. Päätin, että syksyllä kun hoitoputki on ohi, viimeinenkin sädehoito takana, lähden Oulangan kansallispuistoon. Vaikka yksin koirani kanssa, jos ei kukaan lähde seurakseni. Pidän pitämättömiä lomia ja teen sen kierroksen, kuljen päivittäin minkä jaksan ilman kiirettä yhtään mihinkään!
kevätmieli | 1.5.2007 klo 13:00:01