Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Äiti, vilkuta minulle

Tötty-lämmin halaus ja osanottoni. Tiedän,tunnen, mitä päässäsi nyt liikkuu.Minulla on tuoreessa tiedossa kaikki tuo mitä kirjoitit.Nukkuminen on yksi asia joka olisi niin tärkeää mutta tiedän tunteen että joko ei uskalla nukkua tai ei vaan yksinkertaisesti saa nukuttua,ei saa unta.Minulla meni kauan etten osannut nukkua kun kuvittelin että jos nukahdan en kuulekkaan jos soittavat terveyskeskuksesta äidin voinnin huonontuneen,sit tajusin että eiväthän ne enää soita mutta silti"odotin"puhelua.Läsnäolo-minulla on vieläkin semmoinen tunne öisin että joku hipsehtii täällä meillä,käyn katsomassa poikani huoneeseen,hänkö,ei ei poikani hän nukkuu sikeästi,mutta mistä ne selvät askeleet sitten kuuluvat?Uskon vahvasti että äitini käy katselemassa meitä.Eräänä aamuna poikani kysyi kävinkö yöllä puolen yön jälkeen silittelemääsä hänen selkää,hän tunsi kosketusta,en ollut käynyt,samaan aikaan !! kun en nukkunut minä olin kuullut askeleita.Miten tämän selittää??
Niin minä uskon myös siihen että ei kaikilla "sinne menneillä" ole hyvä olla vaan tahtoisivat takasin rakkaittensa luo tänne.
Minulla meni kauan ennekuin älysin että en näe enää äitiäni koskaan mutta silti uskon että kyllä näen,kyllä äiti rakas tulee takaisin meidän luo,ei ole voinut jättää meitä.Minä olen soitellu äidin puhelimeen,monta kertaa,saamatta vastausta.
Minä käyn vieläkin joka päivä haudalla(kuolemasta lauantaina tulee 3kk),joskus kaksikin kertaa päivässä,kuten tänään.Siellä minä itken ikävääni,kerron kuinka paljon rakastin äiti sinua(samalla juttelen isillenikin ja kerron kaipuustani)olen maannut haudalla pitkälleni ja parkunut suoraa huutoa.
Sinä tötty hyvä olet vielä shokkivaiheessa ,tiedän,minä rupesin "tajuamaan"asioita vasta elokuun loppupuolella kun äitini poistui luotani heinäkuun alussa.Shokkivaihe kestää kauan.Sitten se onkin hirveää kun "herää" todellisuuteen,sitten sinä vasta rupeat työstämään suruaikaasi.Sanon suoraan että helppoa ei tule olemaan,mutta sure rauhassa,itke kun itkettää,niin teen minäkin niin kauan kun siltä tuntuu.Kukaan ei saa suruani lakkaamaan puheillaan,se ei lakkaa koskaan se vaan muuttaa muotoaan.Jos muuttaa.Koeta tötty hyvä jaksaa.Jos haluat niin kirjoita minulle yksityiskirje,minä haluaisin vaihtaa kanssasi ajatuksia.
nina | 3.10.2007 klo 19:05:04