Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Äiti, vilkuta minulle
Itselläni kesti pari kuukautta, ennen kuin aloin tajuta, ettei äitini tule takaisin. Heti kuoleman jälkeen aika meni hautajaisia ym. asioita järjestellessä ja olin niin shokissa, kuolema tuntui epätodelliselta. Joka aamu heräsin ajatellen, että ei voi olla totta! Eihän äitini, joka on aina ollut osa elämääni, voi olla kuollut, tämän täytyy olla pahaa unta...Nukuin myös todella huonosti, koska epätodelliselta tuntuva menetys oli koko ajan mielessä, siltä ei saanut rauhaa hetkeksikään.Erityisen raskasta on ollut äidin asunnon tyhentäminen. Aina kun sinne menee, ovat vastassa niin kovin rakkaat muistot vuosien varrelta ja äidin tuoksu. Se on ollut kuin toinen koti. Tyttärelläni oli tapana sanoa:"Täällä on ihana tuoksu, täällä tuoksuu mummille!" Nyt siellä on niin tyhjää... Tuntuu vaikealta ajatella, että sitten, kun asunto on myyty, en palaa sinne koskaan enää.
Nyt kun kuolemasta on kulunut kohta 5 kk, pahin lohduttomuuden tunne on lievittynyt ja saan nukuttuakin melko hyvin. Äitini on silti mielessäni joka päivä, eniten aamuisin ja iltaisin. Oman menetykseni suuruutta en vielä pysty täysin käsittämään. Luulen, ettei sitä kerralla pystykään ymmärtämään, vaan vähitellen. Niin paljon on poissa elämästäni, liian paljon.
Äitini haudalle on matkaa n. 200 km, joten en pääse sinne kovin usein, vaikka haluaisin. Siellä käynti rauhoittaa. Saa itkeä tai olla hiljaa vain, sytyttää kynttilän, viedä kukkia, olla omien ajatustensa kanssa. Hautausmaalla käveleminenkin on jotenkin levollista ja muiden hautakivien katseleminen saa huomaamaan, kuinka monen muunkin elämä on päättynyt saman ikäisenä tai paljon nuorempana, kuin minun äitini. Siellä jotenkin ymmärtää kuoleman olevan osa elämää, vaikka ei se omaa suruani mitenkään vähennä, eikä tee siitä helpompaa.
Tulee jonkinlainen ymmärrys siitä, että emme voi hallita elämää, vaikka kuinka haluaisimme ja yrittäisimme.
Kaipaan ja ikävöin äitiäni suunnattomasti joka päivä. Hyväksyn sen, että suru kulkee mukanani loppuelämän, enhän voi milloinkaan lakata kaipaamasta. Äitini elää minussa ja tyttäressäni, niin kauan kuin mekin elämme. Kannamme hänen muistoaan ja rakkauttaan mukanamme.
Nämä muistosanat valitsin taannoin äitini kuolinilmoitukseen:
Kulje äiti kerallamme,
mummi rakas mukanamme,
voiman lähteenä lähellä,
elä muistoina mielissämme,
sävelinä sieluissamme.
Elämämme enkelinä,
Taivaan veräjän takana.
Voimia kaikille teille omassa surussanne!
- Re: Äiti, vilkuta minullemariamaria
- Re: Äiti, vilkuta minulleEnkelintytär
- Re: Äiti, vilkuta minulleEnkelintytär
- Re: Äiti, vilkuta minulleviimeinen syksy