Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Äiti, vilkuta minulle

Äitini kuolemasta on kulunut vasta 11 päivää. Nämä päivät ovat kuluneet virallisia asioita hoitaessa. Hautajaiset järjestimme jo viikko kuoleman jälkeen. Tuntui siltä, että äiti piti saada nopeasti pois "välitilasta" haudan lepoon. Nyt vasta alkaa olemaan aikaa ajatella asioita. Aikaa surra ja ikävöidä.

Ennen äidin kuolemaa uskoin / halusin uskoa, että kuolema on kuin syvä uni; ihmistä ei enää vain ole. Menetyksen tuska on kuitenkin loihtinut pääni sisässä mitä ihmeellisimpiä ilmiöitä. Vajaa tunti kuoleman jälkeen äitini herätyskello lähti käymään uudelleen, se oli pysähtynyt aiemmin. Veljeni ei ollut äidin vierellä kuolinhetkellä; hän näki joutsenen paikassa, missä niitä ei yleensä näy. Äiti kävi hyvästelemässä hänetkin. Kun istuin pari tuntia äidin kuoleman jälkeen saattohoitokodin pihalla yksin itkemässä ikävääni, aurinko paistoi minulle hetken täysin pilviseltä taivaalta. Äiti, sinäkö se olit?

Hautajaisissa huomasimme kaikki, kuinka todella voimakas tuulenpuuska pyörähteli hetken ympärillämme. Jälkeenpäin asiasta puhuessamme ajattelimme kaikki äidin tulleen käymään.

Äidin kuoleman jälkeen olen nukkunut todella huonosti. Heräilen vähän väliä, jopa pelkään öisin. Tuntuu kuin joku olisi läsnä. Yritän sanoa itselleni, että äitihän se vain on. Viime yönä näin unta, että äiti soitti minulle haudan takaa ja kertoi, että hänellä on siellä paha olla. Tämän jälkeen en saanut enää nukutuksi..

Niinpä, kunpa tietäisinkin, että äidin on hyvä olla. Vähitellen alan ymmärtää, että en nää äitiä enää koskaan. Välillä tekee mieli soittaa äidille, tekee mieli mennä käymään. Toiset sanovat etteivät pysty käymään haudalla. Minä en pysty olemaan käymättä. Käyn juttelemassa äidille ja itkemässä ikävääni. Niinhän ennenkin tein. Kun minulla oli paha olla, menin äidin luokse.

Pelkään, koska suru todella alkaa. Nyt taidan olla vielä shokissa, enkä ymmärrä menetyksen suuruutta.
tötty | 3.10.2007 klo 16:56:59