Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Suru ei lähde pois surematta, suru tarvitsee aikaa

Kirjoitin eilen aiheesta "on aika kohdata rajansa". Mulla ajatukset pään sisällä niin sekaisin että mun on pakko saada puretuksi tuntojani..

Äidin kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi 5kk. Äidillä oli rintasyövän etäispesäke maksassa. Sain pitkään voimaa siitäkin, että äiti parantui rintasyövästä ollessani 14vuotias ja sai elää sen jälkeen tervettä elämää 9 vuotta ennen kuin hänellä sitten joulukuussa 2001 todettiin maksassa rintasyövän etäispesäke. Osasin nähdä asian positiivisesti, äiti sai yli 10 vuotta lisäaikaa elämälleen ja sai nähdä meiän lasten kasvavan aikuisiksi. Mä en tiedä miten olisin edes kestänyt äidin kuoleman ollessani 14v., mulla oli sillon elämässä muutenkin aika rankkaa.

Nyt olen 28vuotias. Luulin että olin jo käsitellyt äitini kuoleman, mutta ihmismieli on viisas. Joku kirjoitti aiemmin, että suru tulee sen kokoisina paloina kuin sen jaksaa kantaa. Niin uskon minullakin käyneen.

Nyt kuitenkin uupumus voitti, en vaan jaksanut enää. Olin haudannut surun niin syvälle sisimpääni että menetin yhteyden tunteisiini. Elin vaan tavallista elämää ja pidin kiirettä yllä ettei tarvitsisi kohdata itseään ja suruaan.

Äiti oli vahva ja taisteli kovasti syöpää vastaan eikä millään olisi halunnut luovuttaa. Kun menimme sairaalaan äitiä katsomaan lokakuussa hänen kunnon nopeasti mentyä alas hän vihdoin joutui myöntämään itselleen ja meille, että mitään ei ole tehtävissä. Äiti oli hyvin väsynyt ja itki puhuessaan meille. Hänen oli vaikea kestää nähdessään meidät niin suruissaan. Äiti puhui meille itkien, että ei hän vielä tahtoisi lähteä täältä, mutta ellei ihmettä tapahdu niin mitään ei ole tehtävissä. Äiti sano mulle, että hän tietää kuoleman olevan mulle vaikeinta, koska olen niin tunneihminen. Sanoin äidille, että vaikka mä olen tunneihminen ni olen kuitenkin vahva, että kyllä mä kestän. Mä vaan itken sillon ku mua itkettää. Äiti sanoi mulle haikeasti hymyillen että niin, kyllä hän tietää, että mä olen vahva. Mä olin meistä lapsista läheisin äidin kanssa. Oltiin tietyllä tavalla niin kovin samanlaisia, tempperamenttisia ja vahvasti tunneihmisiä. Olihan äiti monella tavalla hankalakin ihminen ja unohti välillä että mä olen aikuinen ihminen enkä lapsi enää ja yritti tehdä mun elämässä päätöksiä mun puolesta. Mutta kyllä äiti oli aina mun tukena sillon ku mulla oli vaikeaa tai kuin olin sairaana. Vuosi sitten kun mulla oli influenssa ni äiti huolehti mun voinnista ja soitti monta kertaa päivässä kysyäkseen mun vointia. Ja äiti pelasti mun koirani hengen haluamalla että toinen ortopedi arvioi mun pentu-koirani leikkauksen tarpeen. Toinen läkäri sanoi, että ei tarvitse leikata ja ei leikattu ja hyvin on koirani pärjännyt ja saanut elää täysipainoista elämää sen jälkeen yli 3 vuotta. Sillonkin kun mun vanhemmat yhteen aikaan asuivat monta vuotta ulkomailla ni äitin kanssa soiteltiin vähintään kerran viikossa.

Koen syyllisyyttä että en ollut tarpeeksi äidin tukena sairauden loppuaikoina. Mutta toisaalta äiti ei päästänyt meitä lähelleen tai halunnut ottaa tukea vastaan. Äiti ei halunnut, että me nähdään hänet huonossa kunnossa. Vasta saattohoidon aikana kuulin isältä, että äiti oli ollut loppukesän ja syksyn aikana monia jaksoja sairaalassa. Miksi äiti ei antanut meidän viettää noita viimeisiä hetkiä kanssaan?

Pari viimeistä viikkoaan äiti oli saattohoidossa kotona. Isä halusi pitää äidin lähellään viimeseen asti. Ja meille lapsillekkin oli mukavampaa käydä kotona äitiä katsomassa eikä sairaalassa. Mutta ei äiti tuolloin enää ollut oma itsensä. Syöpä ja lääkitykset vaikutti äidin aivotoimintaan ja vireystilaan niin että äiti oli vaan lyhyitä aikoja kerrallaan hereillä ja puhui suuren osan ajasta sekavia, ajatukset katkeilivat kesken ja hän toisteli samoja lauseita koko ajan uudestaan ja muisti ei toiminut. Äiti ei jaksanut pitää silmiä auki ja me perheenjäsenet syötettiin äitiä. Mua ei äidin näkeminen huonossa kunnossa ahdistanut, mä nautin niistä pienistä onnen murusista, joita meillä oli yhdessä.

Välillä äiti vaipui koomaan ja kun isä sitten perjantai aamuna soitti niin luulin, että nyt äiti on kuollut, mutta isä sanoikin, että äiti oli aamulla heränyt koomasta ja oli nyt hereillä. Mä olin sen päivän pois töistä (ainoa päivä äidin sairauden aikana jonka olin pois töistä, olimpa hullu ja ylitunnollinen), muuten olin käyny äidin luona aina iltaisin. Toisaalta äiti oli vaan niin lyhyitä hetkiä kerrallaan hereillä että olisi vienyt äidin voimia enemmän jos oltais koko ajan oltu siellä. Äiti ei enää tuona koomasta heräämispäivänä ollut hereillä ku mentiin sinne. Mutta äiti reagoi kosketukseen ja tuntui, että hän jotenki tajusi meidän läsnäolon. Meillä ei kenelläkään oikeen ollut nälkä, mutta isä tilasi pizzaa ja syötiin pöydässä äidin sängyn vieressä. Oltiin tavallaan vielä yhdessä koko perheen kanssa.

Äiti oli sunnuntaina vielä hereillä ja vähän aikaa ajatus kulki niin että pystyttiin juttelemaan ja jopa vähän nauramaankin yhdessä. Sen jälkeen äiti oli jo osin toisessa maailmassa, ei juuri puhunut ja välillä kun laulettiin äidille tai siliteltiin äidin hiuksia hän puhkesi lohduttomaan itkuun. Seuraavana lauantaina näin äidin viimeisen kerran. Sunnuntaina isä soitti, että äiti on poissa. Itkin, mutten tahtonut mennä enää mennä hyvästelemään kuollutta äitiäni, olin jo joka kerta äidin ja isän luota lähtiessäni hyvästellyt äidin. Myöhemmin kaduin sitä, olisin tahtonut nähdä äidin vielä kerran. Hautajaiset saatiin kuitenkin järjestettyä vasta useita viikkoja äidin kuoleman jälkeen ja arkku ei enää silloin ollut auki.

Mä oon kirjottanut näitä ajatuksiani osittain itselleni, yhteyden tunteisiini. Toivon että kirjoitus ehkä auttaa jotain muutakin ymmärtämään, että surulle pitää antaa aikaa.

Mä olin vähän väliä flunssassa koko alku kevään, nukuin huonosti, päätä särki usein, olin väsynyt ja alakuloinen, tunsin syyllisyyttä tekemättömistä töistä,jännittynyt, niskalihakset ihan jumissa, selittämättömiä kipuja ja heikotusta. Silti mä vaan koitin selittää ittelleni että kaikki on hyvin. Nyt kun olen uupumuksen takia sairaslomalla töistä niin suru tulee vähitellen pintaan valtavana ryöppynä ja mulla on ikävä äitiä.
leijonalintu | 28.3.2007 klo 16:23:51