Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Priorisoinnin uhrit

Hei "Priorisoinnin uhrit"

Hoidon mieheni kesällä 2007 saattohoidossa kotona myös erittäin aggressiivisen vastasyövän takia kuolemaan asti. Hän kuoli 41 vuotiaana, samana päivänä, kun syyskuussa 5. pv täytin itse 40 vuotta. Iskää syvästi kaipaamaan jäivät kanssani meidän tuolloin 8-vuotias poika ja 6-vuotias tyttö.

Mieheni syöpä todettiin huhtikuussa 2007. Mitään ei ollut tehtävissä keskussairaalan henkilökunnan mukaan, yhtä sytostaattijaksoa yritettiin, mutta maksa-arvot nousivat pilviin sen jälkeen ja tästäkin louvuttiin.

Mieheni oli useita viikkoja sairaalassa, hän vaati itse päästä kotiin mahdollisimman pian. Minulta kysyttiin, suostunko siihen, vastasin, että odotan vain päivää, kun hän pääsee kotiin. Hän elikin kotonaan suonensisäisen nesteytyksen ja kipupumpun turvin niin, että kotisairaanhoito kävi kerran aamulla sekä kerran illalla, viikoloppuisin vain kerran aamulla. ITse opettelin paljon hoitoon liittyviä töitä, vaikka en tiennyt niistä mitään ennen.

Tähän teemaasi sanoisin, että hyvin moni taho yritti, myös mieheni vanhemmat, että hän olisi kohdannut kuolemansa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hän itse ei tätä tahtonut, vaan halusi olla perheensä kanssa loppuun asti. Jos olisimme antaneet näille tahoille periksi, mieheni olisi todella kärsinyt, ollut yksin pääosin tk:n vuoteessa ja hoito olisi ollut täysin mekaanista.

Nyt saimme keskustella aina tarpeen tullen kaikesta, mitä olimme eläneet, myös lähestyvästä kuolemasta. Vielä viikko ennen kuolemaa hän käveli pihalla (nesteytys oli päivällä poissa toiminnasta, tiputus yöllä), ajoi traktoria, "leikki" lasten kanssa, ym. ym. TOsin hän laihtui todella paljon ja hänellä oli melkoisesti pahoivointia, ruokailemaan hän ei pystynyt pitkään aikaan, vain ottamaan hieman nesteistä.

Hän joutuin vuodelepoon 5 päivää ennen kuolemaa, niistä kaksi viimeistä hän oli "tajuttomana". Vielä puhuessaan hän sanoi, ettei sairaalassa olisi koskaan, mitenkään ollut sellaista palvelua, mitä hän sai osakseen minun häntä auttaessa. Samoin lapset antoivat hänelle paljon muuta ajatuksen aihetta, eikä jatkuvasti vain hirvittävää syöpää tarvinnut miettiä.

Kotisairaanhoito toimin hyvin, mutta aina kun halusimme kokeilla jotain uutta lääkettä, tms. byrokratia (useat puhelinsoitot tk:n lääkärille tai keskussairaalaan) oli melkoinen, voi vain kuvitella, mitä elämä miehelläni olisi ollut tk:ssa tai sairaalassa, jossa hän olisi pääosin yksin yrittänyt selvittää näitä asioita. Toki olisin sielläkin ollut hänen kanssaan, mutta en tietenkään jatkuvasti.

Lopuksi haluan tiivistää ajatustani siitä, mitä haluan sanoa. Sairaalamaailma ei tee työtään tunteella eikä rakkaudella, tietenkään, oma perhe pystyy tähän, jos olosuhteen ovat sellaiset, että se onnistuu. Olen ikuisesti kiitollinen miehelleni ja myös syöpäyhdistyksen tukihenkilölle, jota ilman emme olisi selvinneet niin hyvin.

Jaksamistä myös sinulle, uskon, että katkeruus sairaalan etiikkaa kohtaan on sinulla kova, olisin itse samassa tilanteessa, jos kotihoito ei olisi onnistunut.

t. Marathon
marathon | 18.7.2008 klo 08:29:54