Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Priorisoinnin uhrit

Hei ja kiitos voimaa ja valoa tuovista vastauksistanne kirjoituksiini. On hyvä löytää kohtalotovereita, mutta yhtä hyvä on löytää henkilöitä, jotka voivat kertoa saaneensa hyvään hoitoa. Mielestäni sitä arvoa mikä pitäisi taata jokaiselle henkilölle - iästä riippumatta, uskonnosta riippumatta, poliittisesta vakaumuksesta riippumatta. Tähän kohtaan tekee mieli lisätä vielä, että huolimatta sairaudesta ja sen ennusteesta. Me omaiset koimme, että nimenomaan isäni sairauden ennuste teki hänestä terveydenhuollon hylkiön jossa päämääränä oli lopun nopeuttaminen.

Sanat ovat kovia. Mutta minä seison sanojeni takana. Niin seisoo muutkin isäni läheiset ja niin seisoi myös poisnukkunut isäni.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, on helppo ajatella että omaisen menettänyt henkilö voi puhua ja kirjoittaa katkeruuden kovettamalla äänellä. Purkaa surua menetyksensä johdosta. Jos kirjoituksissani sitten pisara katkeruutta ja surun purkamista onkin, niin toivon että sanoistani löytyy myös aito huoli terveydenhuollon tilaa kohtaan. Lyönti tuntuu vieläkin kasvoilla kun huitaistiin niin kovalla kädellä.

Isälläni oli sairautensa vuoksi hengitysvaikeuksia. Kunnon heiketessä hänet haluttiin siirtää saattohoitoon. Kukaan ei kertonut isälleni, että saattohoidossa ei anneta hengityshoitoa (tässä tapauksessa tehokasta maskia hengityksen helpottamiseksi). Isäni kysyi hoitajaltaan onko totta, että annetaanko hänelle tarvittaessa hengityshoitoa. Hoitaja vastasi vältellen, että kyllä kai. Isäni oli siinä ajatuksessa, että hänet siirretään kyllä tarvittaessa saattohoitokodista osastolle saamaan hoitoa hengityksen helpottamiseksi. Me omaiset selvitimme asian suoraan saattohotoa tarjoavasta paikasta ja kerroimme "totuuden". Isäni kieltäytyi välittömästi menemästä saattohoitoon. Välittömästi tämän jälkeen osasto lähti etsimään isältä tai omaisilta kysymättä sijoituspaikkaa vanhainkodista (isäni meni suoraan töistä sairaalaan eli oli työikäinen).

Ainoa mistä isä kieltäytyi oli uudet raskaat leikkaushoidot (sai leikkauskammon komplikaatiosta). Lääkärin mielestä tämä oli tulkittavissa siten, että jo kerran isäni ja omaisten vaatimuksesta kumottu hoitamattajättämispäätös saatiin uudelleen voimaan. Tähän loppui myös ravintopussien tiputtaminen kunnes omaiset taas huomauttivat asiasta. Isäni toive oli saada kaikki muu hoito kuin leikkaushoito.

Jotenkin vain tuli koko ajan viitteitä siitä, että isä täytyy saada pois pelistä mahdollisimman nopeasti, että hoitopaikka vapautuu parempiennusteiselle potilaalle. Perusajatuksena tämä on tietenkin perusteltu, mutta ihmisarvon ja elämän kunnioittamisen ja hoitoideologian kannalta ei. Ja kun isälläni oli niin valtava elämisen tahto viimeiseen päivään asti. Toisaalta hoitotoimista luopuminen yritettiin tehdä huomaamattomasti kysymättä isältä tai omaisilta mielipidettä.

En siis välttämättä osaa sanoa onko minulla sielussa katkeruutta vai hämmennystä. Vai onko kyseessä enemmän surua lokeroituna isäni menetyksen tuomaan suruun ja suruun siitä millaista "hoitoa" yhteiskunnassamme tarjotaan (ainakin paikoin). Olisin suonut meille omaisille tilaa isän sairauden tuomaan suruprosessiin ilman taisteluita oikeuksista. Taakka ainakin paisui mahdottomaksi ja huomasimme moneen kertaan olevamme neuvottomina keskustelemassa, että mitäs nyt tehdään kun asiat menevät aivan toisin kuin kaikella järjellä ajatellen niiden kuuluisi mennä. Keinot olivat vähissä monta kertaa.

Kouluttajatyyppiä en ole. Olen enemmän ujo ja kuuntelijatyyppi. Hiljainen ajatustenvaihtaja. Tässä kohtaa vain asia ylitti oikeudentajuni ja pidän rakasta isääni paljon enemmän kuin villaisella painamisen arvoisena. Kuten myös jokaista ihmistä - vauvasta vaariin - kun he tarvitsevat apua ja kannustusta. Anteeksianto on jalo taito, kuten myös pyytäminen. En tiedä onko kankea terveydenhuoltojärjestelmä koskaan pyytänyt keneltäkään anteeksi, mutta uskon että enemmän se on saanut anteeksi. Ja myös ansaittua kiitosta.

Voimia jokaiselle. Huomaan että täällä meitä kaikkia yhdistää tahto ja usko hyvään.







Sitruunamelissa | 5.8.2008 klo 11:27:43