Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Priorisoinnin uhrit

On varmasti todella rankkaa omaisena seurata sitä huonoa kohtelua mitä potilas voi vakavasti syöpäsairaana sairaalassa saada.

Oma äitini kuoli vuoden alussa keuhkosyöpään sairastettuaan vain reilun kuukauden (diagnoosista). Jotenkin tuntui, että hoitojen aloittaminen kesti liian kauan. Tosin diagnoosista oli vain kaksi viikkoa aikaa. Sinä aikana äidin kunto kuitenkin huononi niin, että hoitoja ei kyetty enää antamaan. En mielestäni voi kuitenkaan syyttää sairaanhoitoa vitkastelusta.

Koko sairastumisprosessi oli äärettömän rankka ja välillä kävi mielessä onko jotain jätetty tekemättä, olisiko jotain voitu tehdä enemmän. Loppujen lopuksi olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, että lääkärit tekivät kaikkensa ja antoivat parhaan mahdollisen hoidon äidille, vaikka varsinaisia sairautta lieventäviä ja elinaikaa pidentäviä hoitoja ei ehditty edes aloittamaan. Sairaus oli parantumaton ja ennustekin kovin huono.

Äiti vietti elämänsä viimeiset neljä viikkoa sairaalassa (kolme viikoa usean henkilön huoneessa ja viimeisen viikon aivan terminaalivaiheessa omassa huoneessa). Koen erittäin voimakkaasti, että hoitohenkilökunta oli erinomaista. Hoitajilla oli aikaa jutella asioista meidän kanssa. Ainoastaan tuntui, että lääkäreillä oli aina kiire jonnekin, mutta soittivat kyllä kun olin jättänyt soittopyynnön. Meille tarjottiin myös keskusteluapua, sairaalapastoria, mutta itse emme tarvinneet tuollaista apua.

Meillä oli tarkoitus, että äiti olisi kotiutettukin. Isäni olisi halunnut hoitaa häntä, mutta kotituttamatta jättämispäätöksen saimme tehdä ihan itse. Sairaalan puolelta ei painostettu mihinkään suuntaan. Samoin hoitojen suhteen meille kerrottiin aina tarkasti, miksi mitäkin asiaa tehdään, kuten nesteytys, kipulääkitys (hoitoala ei ole niin tuttu minulle), kyselin paljon.

Itselleni tuli tunne, että maksan mielelläni veroja sen minkä pitääkin, jos niillä voidaan antaa sellaista hoitoa kuin äitini sai. Loppuvaiheessa hoitajat rehellisesti kertoivat kysyessäni, että nyt ollaan loppusuoralla ja aikaa ei ole enää paljon ja kuoleman tullessa toimivat erittäin kauniisti ja ymmärtäväisesti. Ammattilaisia olivat ja ihan selvästi tekivät töitä sydämellään. Suosittelen Meilahden sairaalaa. Syöpä tuli tutuksi kaikessa karmeudessaan, mutta saamastamme kohtelusta jäi erittäin hyvä mieli ja kaunis muisto. Vietin sentään kuusi yötä ja pitkälti päiviäkin äitini kuolinvuoteella, osaston elämää seuraten.

Suuren surun alta.
a00a | 17.2.2009 klo 21:35:45