Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Re: Syövän uusiutuminen nopeasti

Suvi,
olisiko kysymyksessä allogeeninen (luovuttajalta) vai autologinen (itseltä kerätyt) kantasolusiirto? Lymfoomassa ilmeisesti jälkimmäinen. Nämä kantasoluhoidothan ovat kehittyneet hurjasti ja tarjoavat aivan uusia mahdollisuuksia. Rankkoja ovat, mutta niin ovat sytostaatit ja rankka on tautikin.
Miehelleni tehtiin allogeeninen kantasolusiirto eli luuytimen siirto viime kesänä. Se meni tosi hyvin ja syksyllä näytti, että toipuminen on ennätysnopeaa. Sitten vuodenvaihteessa havaittiin, että vanha luuydin on alkanut tuottaa soluja, joiden joukossa leukemiasoluja. Niitä yritetään nyt tappaa ns. luonnonmenetelmällä eli lopetettiin siirron jälkeiset hylkimisenestolääkkeet ja toivotaan uuden luuytimen hoitavan pahikset pois päiviltä. Täysmääräisiä sytostaattihoitoja mieheni ei enää kestä eikä uutta siirtoa voi tehdä. Nyt siis taistellaan, toivotaan ja uskotaan.
Kun on viettänyt melkein vuoden yhtä mittaa hematologisella osastolla, on nähnyt niin monenlaisia tapauksia. Jokaisen tauti on erilainen ja hoidotkin räätälöidään potilaan mukaan. Meilläkin ollut huonekavereina erilaisia leukemia-, lymfooma- ja nhl -hemmoja. Heidän kauttaan aivan valtavan hienoja selviytymistarinoita ja jopa paranemisia on saanut seurata vierestä. Jos ei muuta, niin ainakin hoidoilla on saatu ihan laadukasta lisäaikaa.
Onneksi meillä Suomessa ollaan hematologiassa maailman huipputasolla. Voi jättää hoitovastuun lääkäreille.
Tiedän miltä tuntuu, kun ei saakaan kaikkien ponnistusten jälkeen levätä ja aloittaa "normaalia" elämää, vaan täytyy vain jaksaa, vaikka voimat ovat lopussa. Kun ei saa edes vapaata viikonloppua, jolloin voisi heittää kaiken mielestään.
Itse olen kuitenkin miettinyt, että meidän elämä vain sattuu olemaan tällaista ja tätä elämää täytyy elää. Ja on myös itsestä kiinni, millaista siitä tekee. Meillä huumori on ollut korvaamaton apu. Kun mieheni sairastui, lupasin mielessäni saada hänet nauramaan kunnolla ainakin kerran päivässä. Teho-osastoaikoja lukuun ottamatta se on onnistunut.
Muutama viikko sitten, kun taas oli sairaalaviikko keuhkokuumeen vuoksi, samaan huoneeseen tuli nuori poika, joka sai AML-diagnoosin. Silloin olin niin ylpeä ja iloinen miehestäni ja huoneen toisesta "vanhasta" potilaasta, jotka pitivät hyvää henkeä yllä. Se varmasti helpotti pojan ja hänen perheensä "maailmanloppua", kun kaiken kauhun keskellä he huomasivat, että ilo ja nauru kuuluvat sairaalahuoneeseenkin.
Voimia teille ja erityisesti sinulle! Kyllä niitä hyviäkin päiviä vielä tulee.
Kristiina


vompatti | 20.3.2007 klo 13:22:28