Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Saattohoito kodissa
Olen kanssasi oikeastaan ihan samaa mieltä. Helposti tulee kirjoitettua/sanottua asioista vain omasta vinkkelistä. Jokainen meistä on omassa yksilöllisessä tilanteessa ja todellakin, minuahan se nyt lohduttaa enää, että mieheni sai olla kotona kuten toivoi. Hän tiesi missä oli vielä viimeisenä aamuna, pystyi hieman kommunikoimaan ennen kuin nukahti uneen josta ei enää herännyt.Eihän se itseisarvo ole sinänsä, että kotona ollaan. Tärkeintä varmaan on kivunlievitys ja tunne siitä, että on "turvassa".
Syyllisyyden kanssa olisi kamala elää. Päätin silloin syksyllä kun diagnoosi tuli, että teen kaiken voitavani ja laitan asiat prioriteettijärjestykseen. Jollain tasolla tajusin jo melko pian, että kyse ei tulisi olemaan vuosien taistelusta ja sairastamisesta. Toisaalta ajattelin: "entäs jos olisikin. Tämä on nyt meidän elämäämme ja arkeamme..." Enkä ole kokenut olevani mitenkään erityisen urhea, reipas tai uhrautuvainen; olen vain seurannut sydäntäni ja tehnyt sen, mikä on minulle ollut luontevaa ja itsestään selvää. Tiedän, että kaikki eivät halua tai voi tehdä niinkuin minä tein, enkä sitäkään moiti.
Itseään pitää katsoa silmiin, hyväksyä vahvuutensa ja heikkoutensa, hyväksyä itsensä ja päätöksensä ja antaa anteeksi itselleen.
Harvoin kukaan tieten tahtoen on ikävä tai kohtelee läheistään huonosti sairauden hetkellä. Tosin sekin nähtiin mieheni sairauden aikana, että jotkut ihmiset yltävät "hämmästyttäviin suorituksiin". Mieheni sai ex-vaimoltaan tekstiviestin diagnoosin kuultuaan: "onko sinun elämäsi nyt arvokkaampi kuin minun, kun olet parantumattomasti sairas?" En tahtoisi nyt olla hänen saappaissaan...tai ylipäätään milloinkaan.
Olen varma, että tunne-elämältään edes jollakin tavoin tasapainoiset ihmiset pystyvät tekemään näissä vaikeissa tilanteissa ratkaisut, joiden kanssa, olivatpa ne mitä tahansa, pystyy elämään.
Ja kyllä sinäkin kuulut sururyhmäläisiin. Siitä hetkestä, kun tuli tieto vakavasta sairaudesta, alkoi ainakin minulla surutyö. Pidän itseäni onnekkaana senkin suhteen, että sain surra mieheni kuolemaa myös yhdessä hänen kanssaan. Hän toivoi, että jatkaisin elämääni ja olisin taas joskus onnellinen ja minä kerroin hänelle, kuinka tulen häntä kaipaamaan ja lämmöllä ajattelemaan ja muistamaan. Kaikki puhuttiin, hyvät ja pahat, vaikka välillä vaikeaa olikin. Sekin lohduttaa.
Lämpimiä ajatuksia ja voimahaleja :) Vaimosi on onnekas, kun hänellä on sinut;
- Saattohoito kodissamarathon
- Re: Saattohoito kodissatulppu
- Re: Saattohoito kodissaLE2468
- Re: Saattohoito kodissamarathon
- Re: Saattohoito kodissaherpos
- Re: Saattohoito kodissasuvi06
- Re: Saattohoito kodissamarathon
- Re: Saattohoito kodissaEnkelintytär
- Re: Saattohoito kodissapeuranotko
- Re: Saattohoito kodissakaamos
- Re: Saattohoito kodissamarathon
- Re: Saattohoito kodissaSanaton
- Re: Saattohoito kodissaminttumeirami
- Re: Saattohoito kodissaSanaton
- Re: Saattohoito kodissaminttumeirami
- Re: Saattohoito kodissamarathon
- Re: Saattohoito kodissaminttumeirami
- Re: Saattohoito kodissaSanaton
- Re: Saattohoito kodissaminttumeirami
- Re: Saattohoito kodissamarathon
- Re: Saattohoito kodissapeltirumpu
- Re: Saattohoito kodissamarathon
- Re: Saattohoito kodissaminttumeirami
- Re: Saattohoito kodissakaksisyöpämaratonia
- Re: Saattohoito kodissamarathon