Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Kuolemasta vakavasti

Tuo kuolemanpelkohan se on varmasti se, joka meillä kaikilla aina aika-ajoin ajatuksissa vierailee. Ehkä se hyväkin, sillä kaikista ennusteista ja hoidoista huolimatta, joskus me kuolemme kuitenkin. Ehkä syöpään, ehkä johonkin ihan muuhun. Itse olen käsitellyt omaa kuolemaani ja kun lopulta tulin siihen tulokseen, että läheiseni kyllä selviävät lopulta ja jatkavat elämäänsä, helpotti tuskani vähän. Kävin läpi jopa mielikuvia, joissa mieheni yksin huolehti pojastamme, ja millaista heidän elämänsä olisi ilman minua. Ehkä jossain vaiheessa löytyisi joku mukava nainen jakamaan arkea heidän kanssaan. Toki ajatukset kouraisivat syvältä rinnasta ja kyyneleet valuivat poskilla, etenkin poikani vuoksi, mutta kuitenkin ymmärsin että he selviäisivät, niinkuin niin monet muutkin ovat joutuneet selviytymään läheisensä kuolemasta. Jopa oman lapsensa menettämisestä.

Eräs ystäväni, joka sairastui 7 vuotta sitten suolistosyöpään, kertoi kuinka häntä piinasi jatkuvasti ajatus hänen omista hautajaisistaan. Hän itki ja mietti millaiset ne tulisivat olemaan, yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten hän oli jonain päivänä ottanut esille kynän ja paperia, ja laatinut koko hautajaissuunnitelman alusta loppuun. Kun se oli tehty, hän oli saanut piinaavan ajatuksen käsiteltyä loppuun asti ja pääsi eroon siitä. Hän syöpänsä uusiutui paria vuotta myöhemmin, ja hän joutui läpikäymään saman hoitorumban uudelleen. Syöpä saatiin nujerrettua toistamiseen ja hän hankki miehensä kanssa lapsen ja pari vuotta tämän jälkeen vielä kaksoset. Syövästä ei ole sen jälkeen kuulunut mitään, viisi vuotta tulee uusiutumasta täyteen. Pikkuhiljaa elämä ja lasten tuoma ilo ovat täyttäneet ystäväni päivät ja pelko kuolemasta on siirtynyt kauas taka-alalle.

Tämä ystäväni, joka ei ole vielä neljääkymmentäkään, on yksi sisukkaimpia ja reippaimpia tuntemistani ihmisistä, hän ei ole antanut syövän nujertaa elämäniloaan. Minä olen saanut voimaa hänestä ja uskoa tulevaan, syöpä on voitettavissa oleva sairaus useimmissa tapauksissa!

Olen miettinyt sitäkin, että jos tämä sairaus koituu kuolemakseni, niin siinä mielessä olen etuoikeutetussa asemassa, että minulla on mahdollisuus valmistaa itseni ja läheiseni henkisesti kuolemaani, aikaa jättää jäähyväiset ja korjata tekemäni erheet ihmissuhteissa. Näin ei monen muun kohdalla ole, joka kokee äkkikuoleman.

Mielestäni ei ole väärin tai pahasta käsitellä omaan kuolemaansa liittyviä asioita, mutta sieltä pitää pystyä nousemaan takaisin elämään. Elämä on tässä ja nyt, tänään. Tänään pitää tehdä niitä asioita mitä voi ja mistä nauttii. Itsesääliin vajoaminen ei auta mitään. Sitten kun joskus kuolen, en halua tuntea katkeruutta kun en tehnyt sitä tai tätä, vaan käperryin omaan surkeuteeni. Haluan myös tuottaa iloa läheisilleni, enkä tuottaa lisäsurua olemalla passiivinen ja masentunut.

Toki tieto sairaudesta tai sen etenemisestä järkytyttää, mutta kun emme niille asioille mitään muuta voi, kuin elää tosiasioiden kanssa!

Toivottavasti nämä pohdiskeluni eivät tunnu kenestäkään liian raskailta, se mitä yritin sanoa on, että kuolema kuuluu kuitenkin osana meidän ihan jokaisen elämään, niidenkin jotka tällä hetkellä ovat terveitä. Me sairaat vain pystymme valmistamaan itseämme siihen jo etukäteen, eikä se välttämättä ole ollenkaan paha asia. Uskon että meistäkin jokainen on löytänyt syvyyttä elämäänsä sairastumisensa myötä :)
kevätmieli | 16.3.2007 klo 10:08:55