Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: Usko tulevaan

Hei Julia, ihanaa kuulla että olet hyvällä mielellä. Ja vielä voimahalauksia siihen vikaan taxoon. Minulla vika CEF 2 viikon päästä. Antaa kyllä minulle väsyneellekin virtaa, kun kuulee, että joku toinen on hyvällä mielin :))))

Voimat ja energia on minulla ihan hukassa. Eilinen päivä meni melkein itkiessä ja täällä netissä surffaillessa. Huomaan, että kun "voin huonosti" niin vietän aikaa enemmin täällä netissä. Kirjat on kyllä kans tosi hyvä keino paeta omaa pahaa oloa ja omia ajatuksia. Kun vaan väkisin keskittyy kirjan juoneen (mitä monimutkaisempi sen parempi), niin ainakin hetkeksi pääsee ikään kuin toiseen maailmaan. Sain just pari päivää sitten luettua Donna Tart: Jumalat juhlivat öisin. Aika erikoinen, mutta tosi mielenkiintoista luettavaa. Tuntui tosi aidolta, ymmörtääkseni kuitenkin täysin fiktiota.

Muistan Kevätmielen aikaisemmin kirjoitellen juuri tässä vaiheessa (juuri ennen viimeistä sytoa), että ei millään jaksaisi tarpoa eteenpäin ja siihen viimeiseen koitokseen. Ja miten väsymys painaa koko kropassa ja päässä. Minusta tuntuu juuri nyt siltä. Odotan vain, että olis jo marraskuu ja kaikki olisi ohi ja mietin vain, että olisiko jouluna jo elämä jotenkin "rauhallisempaa". Odotan niin sitä, että tuntuisi pitkästä aikaa "hyvältä". Tää on nyt kai sitä hoitoväsymystä, joka lisääntyy aina jokaisen tiputuksen aiheuttaman fyysisen romahduksen jälkeen. Kun aina uudelleen ja uudellee pitää jaksaa nousta ylös suosta...

Muistan kun olin ekalla kerralla käymässä syöpälääkärin vastaanotolla, istuin hiljaa ja yritin epätoivoisesti sisäistää hoitosuunnitelmaa ja kaikkea mitä hän kertoi. En ymmärtänyt kysyä mitään. Tokalla kerralla pää oli täynnä kysymyksiä ja kun lääkäri oli niitä hetken kuunnellu, se kysyi: "mistäs sinä olet näitä juttuja lukenut". No netistä tietenkin ja sitten naurettiin kaikenlaisille jutuille, kun vakuuttelin, että osaan olla lähde kriittinen. Ens tiistaina on seuraava tapaaminen ja taidan mennä sinne itkien, jos olotila jatkuu tälläisenä. Näin on minun huumorintajuni nujerettu, en tosin tiedä johtuuko kemialisista myrkyistä vai pryykkeestä, mutta enää ei naurata..... ei oikeestaan enää mikään jaksa naurattaa.

Ystävistäkin täällä on keskusteltu. Minusta tuntuu, että heille olen niin raskasta ja rankkaa seuraa, että ennen kuin soittavat tai tapaavat minua, niin joutuvat todella latautumaan "tilanteeseen". Rankkuus ei varmaankaan johdu pelkästään syövästä, vaan myös minun surumielisyydestä ja väsymyksestäni. Ei varmaan ole helppoa ainakaa silleen ohimennen soittaa "kuulumisia" kuten ennen. Onneksi on muutama sellainen läheinen, joiden kanssa on suoraan puhuttu (olen itse sanonut) myös siitä, että heillä on oma elämä ja heillä ei ole velvollisuutta olla minun seuraneitinä. Näiden kanssa puhelut ja tapaamiset ovat aitoja ja rehellisiä ja yleensä puhutaankin paljon muustkin kun minun olotilasta. Mutta heille voin myös rehelisesti purkaa tuntojani. Mutta joillain sitten tuntuu kyllä olevan jotenkin sellainen käsitys, että kun ei se tohon syöpään nyt sit kuolekkaa, niin mitäs se siellä kotona laiskottelee ja mies joutuu kaiken yksin kolmen lapsen kanssa. Niin toi mies, ihana ja niin rakas, kun jaksaa. Kaikkien kotitöiden, poikien harrastusten ja minun kiekuttelujen jälkeen, paijaa tukatonta päätäni joka ilta ja toivottaa hyvää yötä.....

Voimahalauksia kaikille
MeriTuuli
MeriTuuli | 16.8.2007 klo 12:17:13