Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: Usko tulevaan

Hei nettisisaret!

Olen ollut nyt 2 vkoa töissä, joten kerronpa hieman tunnelmiani. Minähän teen työkokeilun turvin "vähän reilua puolikasta virkaa". Korvaus siinä on ihan hyvä työmäärään nähden, mutta lomapäivät ei kerry, joten ensi kesän tienesteissä se tuntuu.

Töihin paluu on toisaalta IHANAA, toisaalta KOVAA niinkuin vissiin kaikki tässä elämässä. Rankkaa on nähdä, miten muut jatkavat entistä terveen elämää, kahvipöydässä jutellaan joululoman matkoista ja suunnitellaan kaikkea kivaa tulevaisuuteen, kun omalla kohdalla ei voi suunnitella 27.9. pidemmälle ja markkerien nousu pyörii mielessä. Astuin työpaikan ulko-ovella pahasti, selkä nitkahti ja juuri sitä huonoa kohtaa rangastani vihlaisi todella ilkeästi. Työtoveri huokaisi helpotuksesta: hyvä ettet kaatunut, mutta minä säikähdin niin, että melkein mieleni teki istua maahan itkemään. Samoin on hankalaa, kun en mitään uskalla kantaa, vaikka näytän ihan terveeltä. Ihanaa on kuitenkin ollut palata mukavaan työporukkaan, esimieheni ja lähimmät työtoverit ovat huippumukavia.

Päätä on särkenyt joka aamu herätessäni, joten oli ihanaa, kun minulla oli tänään välipäivä ja sain vaan tallustella täällä kotona, pari pientä asiaa hoidin täältä käsin. Vaikea tietää, milloin uupumus ja kivut johtuu työstä, milloin helteestä. Fyysisesti raskas kokopäivätyö tuntuisi kyllä mahdottomalta.

Töissä olen melko hyvin onnistunut unohtamaan syöpäni, mutta kokonaisuudessaan sitä ei kyllä unohda - kroonikkona en enää ikinä. Minä en googlaa tällä hetkellä juurikaan mitään syöpäjuttuja enkä ollenkaan vedä muiden kokemuksista johtopäätöksiä omaan tilanteeseeni. Luen muiden syöpäkokemuksia mielenkiinnolla ja ihmiset ovat kiinnostavia, mutta en vertaa muiden tautia omaan syöpääni. Jotenkin olen oppinut sen, että joka tapaus on omanlaisensa. Minäkin olen aikamoinen tilastopoikkeus: ensin todella harvinainen aivojuttu, jonka syy ja tulevaisuus on täysi kysymysmerkki, sitten rintasyöpä, joka on heti samantein levinnyt luustoon. Sädehoito, Tamofen ja Bonefos ovat tehonneet, mutta nyt sitten markkerit on kohonneet ja TT-kuvat ok. Jotenkin yhtälö on niin mutkikas, etten enää yritäkään sitä ymmärtää, olen tavallaan jättäytynyt lääkärien hoivaan. En edes tutki jäljellä olevaa rintaani enkä leikattua puolta. Huokaan vaan, että kai se kuvissa näkyy, jos niissä jotain on. Hoito+sairausuupumusta tämäkin.

Pohdiskelin tuossa vähän aikaa sitten, että pitäisikö yrittää irrottautua tästä nettiriippuvuudesta. Nyt olen ajatellut, että miksi? Täällä on ihania, rohkeita naisia, joiden elämää olen jakanut tässä nyt puolisen vuotta. Täältä saan voimaa ja lohtua. Olen lukenut viestit kyllä joka päivä, vaikka en aina ole jaksanut kirjoitella.

Lämmöllä teitä kaikkia ajatellen <3 <3
Rauhallista mieltä ja luottamusta huomiseen,
Santeri
santeri | 16.8.2007 klo 20:40:47