Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Naisten syövät
Re: Ainahan se on mielessä...
Minut leikattiin ja hoidettiin jo yli kaksi vuotta sitten. Ihmeekseni selvisin luhistumatta, sillä olen taipuvainen masennukseen. Olin siitä huolissani, sillä mietin etten ole ainakaan sellainen "positiivinen ihminen" jonka sanottiin helpommin voittavan tähän sairauden. Mutta jotenkin - varmaan moni kauhistelee - hoitojakso olikin toisaalta hyvää aikaa. Elämäni on ilmeisesti melko yksinäistä ja säälittävääkin, koska se huomio ja myötätunto, jota syöpäpotilas saa... no en ollut koskaan kokenut olevani niin tärkeä, vaikkakin potilaana. Sanoinkin, että tunnen olevani äiti Teresa, tyyni ja rauhallinen. Mikään pikkuasia, sää, ulkonäkö, ihmiset... ei kiukuttanut. Hoitojen sivuvaikutukset olivat käsittääkseni tavallista kovemmat kyllä. Lääkärikin sanoi lukiessaan hoitopäiväkirjaani että täällä on oltu urheita.Niinpä.Mutta nyt olen ollut jo yli 2 kuukautta sairaslomalla masennuksen takia. En tiedä, miten jatkan. Töihin (ainakaan samaan) en haluaisi, mutta olen yksinäinen ihminen, joten jostain on rahaa saatava. Eläkkeelle tuskin vielä pääsen, tai ainakin siihen menee aikaa, pitää kai testata eri lääkkeitäkin jne. jne. Mielestäni olen kyllä työni tehnyt, 36 v työelämässä. Ja pätevämpiä nuoria varmaan jonossa minunkin työhöni.
Syöpäpotilaana on myös ihan eri asemassa kuin mielenterveyspotilas, eipä juuri ns. ystävät tai työkaverit soittele. Ymmärrän tavallaan, yhden poissaolo kuormittaa muita.
Mielenterveysongelmat myös pelottavat jotenkin kai, ne ei aina näy päälle. Ja varmaan osa ihmisistä pitää masennusta vain laiskuutena. "Niskasta kiinni"....
Olin viime vuonna viikon sairaslomalla kun isäni kuoli. Palattuani töihin eräs työkaveri heitti, että pitäisiköhän hänenkin hakea pöpilomaa lääkäriltä. Onneksi kerrankin minäkin kiltti "tyttö" suutuin ja kerroin mitä ajattelin moisesta kommentista.
En ole juurikaan kaivannut parisuhdetta johtuen väkivalta- kokemuksistani nuorena, mutta haikeana luen miehistä, jotka todella ovat olleet vaimojensa tukena sairauden aikana.
Toisaalta ikävä tuoda tällainenkin näkökulma tähän keskusteluun. Mutta saattaahan näitä lukea joku, jolla on samoja ongelmia. Tässä kun on vielä se syyllisyyskin. Nyt PITÄISI olla onnellinen, elämän jatkoajalla. Tuli mustana hetkenä sekin mieleen, että olisko minun kuitenkin pitänyt kuolla siihen...jos tämä jatkoaika oli minulle turha.
Anteeksi, jos tämä aihe tuntuu vaikelta.
Voimia kaikille, missä vaiheessa olittekaan.
Kesää odottelen,
Kukkamaaria
- Re: Ainahan se on mielessä...Kehäkukka
- Re: Ainahan se on mielessä...lillukka
- Re: Ainahan se on mielessä...Kehäkukka
- Re: Ainahan se on mielessä...Annakaarina2
- Re: Ainahan se on mielessä...Syysunelma
- Re: Ainahan se on mielessä...laulurastas
- Re: Ainahan se on mielessä...asparagus
- Re: Ainahan se on mielessä...iirisrukka
- Re: Ainahan se on mielessä...Annakaarina2
- Re: Ainahan se on mielessä...kukkamaaria
- Re: Ainahan se on mielessä...asparagus
- Re: Ainahan se on mielessä...Hempukka
- Re: Ainahan se on mieless�...Millivanilli
- Re: Ainahan se on mielessä...kevätmieli
- Re: Ainahan se on mielessä...Syysunelma