Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Kun yksin ei enää jaksa

Hei vaan,

Tällä viikolla minulla on parempia uutisia, olen taas päässyt paremmin arkipäivään kiinni. Aamulla ei tunnu niin raskaalta herätä. Tilanne todella vaihtelee kummasti, nyt en ole miettinyt äitiä niin kovin paljon. Tosin ajattelin teettää jotain vanhoja valokuvia hänestä ja ehkäpä laittaa seinälle.
Kyllä minä häntä silti ajattelen melkein joka päivä. Haudalla en ole käynyt nyt pitkään aikaan. Pitäisi varmaan mennä. Tuntuu vain niin lopulliselta kun siellä käy että jotenkin pelkään sitä. Siellä tuntee todella olevansa yksin.

"Tämä suru kävi liian raskaaksi. Lääkäri sanoi minun ongelmani olevan vain suunnatonta surua. Avuksi sain lämmintä kättä. Kuinka kauan ihminen voi jaksaa surua? Mitä tapahtuu kun äiti kuolee, kun nyt olen surrut jo 8 kk?" Tuo teksti laittoi minut kirjoittamaan. "vain suunnaton suru" onko suru "vain"?
Nyt jälkeenpäin ajatellen olen tajunnut, että minäkin surin hyvin paljon jo ennen äidin kuolemaa. Vaikka sitä ajatusta ei halunnut päästää tietoisuuteen, niin kyllä sitä työtä teki jo paljon ennen kuolemaa. Joten siinä mielessä voin lohduttaa sinuakin, että luultavasti tilanteesi ei "pahene" kun äitisi on kuollut. Se on vain erilainen.
Oma kokemukseni oli se, että silloin kun äiti oli todella huonossa kunnossa, tilanne oli sietämätön. Tuntui kun olisi halunnut repiä nahkat pois, kun ei kestänyt olla omassa kropassa sisällä....Jos tälläinen ilmaisu täällä sivuilla ymmärretään.
Kun äiti sitten kuoli, niin tilanne ei ollut samalla tavalla sietämätön, sitä ikäänkuin luovutti jollain tasolla, kaipasi lepoa ja rauhaa, aikaa itselle. Nyt kun aikaa on kulunut, alkaa ehkä pikkuhiljaa huomata, että energiaa riittäisi jo muuallekin. Kovin pitkään sitä vain oli ihan tyhjä...
Toiset löytävät uutta voimaa uskosta, toiset jostain muusta. Itse en ole omaa tietäni vielä löytänyt.

Niin sitä vertaisryhmästä. Olin menossa yhteen sururyhmään nyt syksyllä, mutten mennytkään. Kävi niinkuin ajattelinkin, kaikki muut siellä olivat vanhoja ihmisiä ja (luulen) puolisonsa menettäneitä. Joten ei se ollut kuitenkaan sopiva paikka minulle. Tämä tilanne on erilainen kuin heillä.


Isla | 20.9.2007 klo 09:17:11