Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Kun yksin ei enää jaksa
Olen niin pahoillani myös sinun puolestasi, Nina. Onhan toki totta, että nämä asiat on hyväksyttävä, läheisemme eivät tule takaisin vaikka mitä tekisi. Mutta loukkaavaa on minustakin, että tullaan kertomaan, että anna jo olla. Tiedän, että tähän suruun kuluu vuosia eikä se varmaan koskaan kokonaan pois lähdekään. Ja kenellä on oikeus - varsinkaan jos ei ole edes ketään läheistään menettänyt - tulla kertomaan, milloin pitäisi alkaa elää normaalia elämää? Voiko elämä edes koskaan olla "normaalia", sehän on muuttunut täydellisesti ja pysyvästi! Ehkä tämä jossain vaiheessa laantuu surunsekaiseksi onneksi siitä, että minulla oli niin hieno äiti, sekä kaipaukseksi siitä, ettei hän ole enää täällä. Itse en usko, että maailmassa on ihmisiä, jotka olisivat joutilaampia lähtemään kuin toiset. Olin äitini vieressä hänen kuollessaan ja näin, kuinka hän taisteli elämästään viimeiseen sekuntiin asti. Luulen, että jokainen ihminen tekee samoin, siitähän elämän ja kuoleman taistelussa kai on kyse; että kuolema lopulta voittaa aina, mutta kukaan ei luovuta helpolla siinä vaiheessa, kun tosi on kyseessä. Äitini vielä sairastaessa olin kyllä katkera, sekä niille jotka yrittivät itsemurhaa että niille, jotka terveinä valittivat elämänsä huonoutta kuin myös niille 95-vuotiaille, jotka mennä porskuttivat. Sittemmin olen ajatellut, että jokaisen elämä on ainutlaatuinen eikä kenenkään toisen elämä ollut pois minun äitini päivistä, eikä äitini kuolema myöskään lisännyt kenenkään toisen elinpäiviä. Nyt yritän lähinnä keksiä positiivisia ajatuksia siitä, että tavallaan äitini elää pojassani. Ja kun on itse kokenut elämän sattumanvaraisuuden - kuka tahansa voi lähteä koska tahansa eikä se määräydy ihmisten teoista eikä mene muutenkaan "reilussa" vaan täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä - niin yritän olla joka päivä hyvä niille ihmisille, jotka täällä kanssani ovat. Sekin kun vain on joskus niin kovin vaikeaa. Ei heidän vaan itseni takia. Kylläpä hävettää huutaa miehelleni täysin turhasta ja toinen vain tuijottaa silmät lautasina, että mikä ihme tuolle nyt tuli... Mutta kai tämä tästä.Voimia, voimia, voimia. Ei kai muuta voi toivottaa. Itse asun myös pääkaupunkiseudulla, joten jos joku tarvitsee kuuntelevaa korvaa, olen täällä...
- Kun yksin ei enää jaksamiimulainen
- Re: Kun yksin ei enää jaksahelmikuu
- Re: Kun yksin ei enää jaksamiimulainen
- Re: Kun yksin ei enää jaksahelmikuu
- Re: Kun yksin ei enää jaksatuulapirkko
- Re: Kun yksin ei enää jaksamarjukka5
- Re: Kun yksin ei enää jaksaIkävä isiä
- Re: Kun yksin ei enää jaksaUnderworld
- Re: Kun yksin ei enää jaksaUnderworld
- Re: Kun yksin ei enää jaksaIkävä isiä
- Re: Kun yksin ei enää jaksaIkävä isiä
- Re: Kun yksin ei enää jaksasyövästä parantunut