Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Kun yksin ei enää jaksa

Tervehdys! Tänään tuli 16 viikkoa miehen kuolemasta, siis 4 kk. Tuntuu kuin se olisi ollut eilen, aika on siinä asiassa seisahtunut, vaikka muuten elämä on mennyt omalla painollaan. Nyt tuntuu taas, että tämän yksinäisyyden ja ikävän kanssa ei jaksaisi yhtään enempää. Paino rinnassa vain jatkuu.

Kävin iltamassa katsastamassa uuden asuntomme, johon muutamme poikani kanssa lähipäivinä. Siellä ahdistus alkoi tuntua voimakkaana. Uuden elämänvaiheen aloittaminen on samalla iloinen asia, mutta samalla myös tuskallinen. Nyt jätän jollain tapaa hyvästit yhteiselle elämäntaipaleelle, jota kesti 25 vuotta, ja aloitan uudelleen puhtaalta pöydältä, vain rakkaat muistot seuranain.

Olen käynyt tavaroitamme läpi ja nakellut pois sellaista, mitä en enää usko tarvitsevani. Silti joistakin luopuminen on vaikeaa, niillä on jokin tarina ja se menee mukana, kun heitän menemään. Miehen vaatteet olen jo aikaa sitten siivonnut kaapeista, mutta vielä löysin muutaman paidan, joissa oli tuttu rakas tuoksu, ja niiden pois laittaminen tuntuikin tosi vaikealta. Olen jotenkin hukassa, kun hän ei ole tässä mukana jakamassa tätä ja iloitsemassa omasta asunnosta, siitä haaveesta, joka jäi toteutumatta. Yritän tehdä kodista oman näköisen, mutta siellä kuitenkin näkyy miehen muisto, sitä ei voi heittää menemään.

Kysyin seurakunnan työntekijältä sururyhmän alkamisesta, ja näyttää siltä, että sitä ei saada kokoon. Joten täytyy varata aika keskusteluun jonkun kanssa. Vertaistukiryhmästä olisi paljon apua, kaipaisin eniten ikäisteni, saman kokeneiden vertaistukea. Miten he ovat "nuorina", alle 50 -v. leskinä tai läheisensä menettäneinä selvinneet. Monia kysymyksiä olisi mm. murrosikäisen selviytymisestä tai ongelmista, miten he ovat niiden asioiden kanssa pärjänneet. Oman lapseni elämä ei ulkoisesti ole juuri muuttunut, hän harrastaa samoja asioita ja on kavereidensa kanssa kuten isänsä eläessäkin. Toki hänestä näkyy menetys, vaikka siitä ei vielä osata kumpikaan puhua. Molemmat pärjäämme omalla tavallamme, juttelemme päivän asioista, koulusta ja koiran kasvatuksesta.

Suru tarvitsee aikaa ja 4 kk on lyhyt aika sen työstämiseen. Puolison menettäminen poikkeaa vanhemman menettämisessä kohdallani siinä, että nyt minulla ei ole ketään tässä vierellä , vaan olen suruni kanssa yksin. Vaikka isäni elää vielä, suruun liittyvistä asioista en kykene hänen kanssa puhumaan. Juttelemme kaikesta muusta paitsi tunne-elämän asioista, molemmille ne ovat jollain tapaa niin hekilökohtaisia, että emme juttele niistä. Puhumme äidistä paljonkin, mutta emme tunteista tai ikävästä. Ja sama näyttää olevan nyt miehenikin mentyä. Sanattomalla tavalla tuemme toisiamme, isä-lapsi suhde toimii kohdallamme tällä tavalla.

Onneksi on isä, sisaret ja muu suku ystävineen tässä lähellä tukemassa minua. Toivottavasti sitten muistan itse olla tukena, kun joku toinen sitä kaipaa. Koskaan ei tiedä, kenen kohdalla seuraavan kerran on tämä tilanne, että viereltä viedään puoliso tai joku muu rakas ihminen, ja silloin pitäisi muistaa antaa sitä tukea, mitä itsekin olen saanut.

Illat pimenee ja suru syvenee, mutta siitä huolimatta toivon voimia itselleni ja teille kaikille, jotka täällä käytte. On ihanaa lukea lohduttavia sanoja ja runoja, tunnen etten ole yksin tuskani kanssa.

Marjukka



marjukka5 | 31.8.2007 klo 23:38:50