Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: Her2 positiiviset

Myrskyiset huomenet kaikille!

Nyt on koettu sitten se myräkkä jota odottelin jo viikonlopulla! Ja kävellen reippaasti (no olkoon, lönkyttelin kuin lonkkavikainen koira) labraan ja takaisin. Uskon puute meinasi tulla vaikka matkaa ei ole kuin pari kilsaa suuntaansa. Ja samalla tietysti oli koko ajan pelko, että tuuli pyörähtää hupun alla ja vie peruukkini mennessään. Siinäpä olisi sitten ollu kansalla huvia kun sen perässä olisin kirmaillut. Tosin itseä huvitti se mahdollisuus niin paljon, että välillä virnistelin itsekseni. Lienenkö kohta kylähullun maineessa.

Syysunelmalle pidän peukkuja perjantaina! Ultrakin kertoo varmaan aika luotettavasti mistä on kyse jos sen tekee (niinkuin tekeekin) osaava lääkäri. Vaan eipähän sitä osaa olla etukäteen pelkäämättä.

Ensimmäisen kerran tuli nyt mieleen, että voisin paikkani veneessä antaa jollekin muulle, että voimat ei riitä pyörittää arkipäivää ja yrittää hoitaa itseäni. Jos lisäksi vielä ei voi luottaa jonkun lääkäriplanttuun niin kylläpä kiristää korvien välissä!
Viikonloppu meni linjalla juomaan, vessaan, juomaan, vessaan. Armottomat virtsatietulehduksen oireet vaivasivat, mutta kun crp oli normaali oletin, että mitään vikaa ei ole. Ja join lisää. Yöt kävelin rinkiä - kunnes alkoi taxon kokovartalokivut ja jalkapohjaturvotus (tiedättehän, ihan kuin olisi ilmatyynyt jalkapohjissa) enkä kärsinyt kävellä. Siinä tuli aamua odoteltua itku kurkussa. Maanantaina otin yhteyttä ihan omaan lääkäriin joka passitti labraan ja kas - sieltä löytyi se syy viime viikon kohonneisiin leukkareihin eli oikein kunnon virtsatietulehdus. Onni ettei ollut mennyt munuaisiin. Kuulema virtsatietulehdus ei nosta crp:tä. Taas viisastuin.

Oma oireilujen sietokyky oli kyllä todella matalalla. Ei ehkä ihme, kun ei öisin saanut nukuttua eikä päivisin oikein voinut nukkua. Nyt oli myös koko ajan epämääräisiä tuntemuksia keuhkoissa, sydämessä tai jossain siellä päin.
Ja jotta kaikki olisi täydellistä olin koko viikonlopun lasten kanssa. Isojahan he ovat, mutta kuitenkin koko ajan oli sitä liikettä, juttelemista, ruuan laittoa jne. Lisäksi jaloissa pyöri henkilökohtaiset lähihoitajani, koirat, joista teki välillä mieli muotoilla vaikkapa rukkaset. Kävi kyllä mielessä jossain välissä, että olisi sittenkin pitänyt langeta johonkin miehenketaleeseen jonka olisi kouluttanut kunnon ukkokullaksi joka auttaa naista mäessä ja sen alla.

Nyt onneksi ei koske eikä kolota juuri mihinkään. Ei edes närästä pahasti. Aftoja alkaa tulla suuhun ja limakalvot kuivaa, mutta ne on kaiken muun jälkeen pikkujuttuja. Loistavaa olisi olla kärpäsenä katossa katsomassa aamujen ylösnousua: ensin tipat silmiin, suihke nenään, varovainen ylösnousu lonkkien hetkutteluineen, suun purskutus, peruukin viritys... ja köpötellen liikenteeseen. Enää ei onnistukaan sähäkät lähdöt. Jonakin päivänä vielä nauran makeasti näille muistoille. Ehkä jo huomenna.

Onkologi katsoo tänään luustokarttaani. Toivottavasti puhelin ei soi iltapäivällä, en usko että hoitajan tehtäväksi jäisi kertoa jos sieltä jotain löytyy. Jännä miten hirvittää ajatus luustometastaaseista, vaikka asenteeni onkin valtaosan ajasta sellainen, että mitä sitä itkemään, se tapahtuu mikä tapahtuu ja sen kanssa on vaan pakko elää.

Huh-huh, olipa kamalaa valitusta. Ja tulipa hyvä olo!
Kiitos teille siskoille olemassaolostanne, suosiaolla suostun olemaan lapsi, vaikka tuntuu että henkinen ikäni on tällä hetkellä noin 90.

Nyt taas peiton alle kirja kourassa kuuntelemaan tuulen ujellusta ja nauttimaan lämmöstä.

tintti
tintti | 1.11.2006 klo 11:58:31