Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: taxoteren aloitus

Hei Anne, kovin tuntui tutulta tuo sinun tarinasi. Itse sairastuin ensimmäisen kerran 34-vuotiaana (lapset 1,5 v. ja 3 v.), nyt sairastuin samaan rintasyöpään uudestaan 38-vuotiaana (lapset nyt 6 v. ja 7,5 v.) ja koska olen aina ollut vastaan tämän nyky-yhteiskunnan kuolemasta vierottautunutta ilmapiiriä, olen itse ollut 25-vuotiaasta asti mukana vapaaehtoistyössä vanhustyössä, jonkun verran myös tutustuen saattohoitoon. Jo kotoa lapsuudestani sain valmiudet puhua vanhuudesta ja kuolemasta avoimesti vanhempieni kanssa, joten sen olen hyväksynyt osaksi elämää, mutta silti, oman kuolema tuntuu pahalta nimenomaan lasten takia. Itseni vuoksi en juurikaan sure, en ainakaan enää niin paljon kuin 4 vuotta sitten. Kaikkeen tottuu - myös ajatukseen kuolemasta ja olen ihan oikeasti työstänyt sitä asiaa tässä tämän vuoden aikana kun sain kolmeen otteeseen koko ajan vain huonompia tietoja sairaudestani. Joku ystäväni kertoikin tämän elämän olevan yhtä kuoleman kesytystä ja minun mielestäni se oli hienosti sanottu. Nyt näyttää oma tilanteeni jo valoisammalta, mutta vieläkin kyyneleet tulevat silmääni aina kun ajattelen lapsiani ja sitä miten he pärjäävät, jos en vaikka enää eläkkään viiden vuoden kuluttua. En kuvittele olevani niin maanmainio äiti, etteivätkö he selviäisi isänsä ja sukulaisten turvin, mutta kyllä minulla lapsiini tietty erityinen side on, jonka menettäminen itse nuorella iällä olisi ollut erittäin ikävä. Omat vanhempani ovat vielä elossa ja monesti muistan nähneeni painajaisia lapsena, että heille tapahtuu jotain ja he kuolevat ja se tuntui musertavalta. Toisaalta olen omille lapsille nyt puhunut aika suoraan sairaudestani ja meillä on puhuttu myös kuolemasta, ihan kuin meillä valmistauduttaisiin pahimpaan mutta toivottaisiin edelleen parasta :) Mielestäni en ole ollenkaan pelotellut lapsiani sillä asialla vaan yrittänyt lempeästi puhua kuolemasta asiana, joka kuuluu myös tähän elämään. Ja voihan olla niinkin, että huomenna jään auton alle, mistäs sitä tietää, siksi elänkin nykyään ihan päivän vaan kerrallaan. Jos sairauteni on minulle jotain opettanut, niin nimenomaan sen, että vietän mahdollisimman paljon aikaa lasteni kanssa, turha sählääminen on jäänyt pois. Normaali arki meillä kaikkine riitoineen ja torumisineen jatkuu ihan niin kuin ennenkin ja se on lohdullista, äiti huutaa ihan samalla lailla, vaikka sillä on syöpä :) Ymmärrän hyvin Anne tuon huolen lapsista, se tuntuu joskus todella kovalta palalta niellä, mutta toivon, että sinulla on hyvä turvaverkko ympärilläsi myös lasten varalta. Onnea sinulle leikkaukseen (itse olin juuri viikko sitten ja tässä parantelen suihkutelleen hiestä kirvelevää kainaloani :) Jaksamista kaikille tähän päiväänne!
T: Pirkko
Pirkko | 10.7.2006 klo 12:43:38