Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Hoidot ja seuranta

Re: Kielteisten tunteiden käsittely?

Hei Tigerly ja kaikki muut

Kirjauduin foorumille vasta tänään ja luin ensimmäisenä lävitse koko pitkän keskustelunne, välillä itkien. En sairasta syöpää, enkä mitään muutakaan. Olen sairastuneen ihmisen puoliso ja odotamme tuloksia irtosolunäytteistä. Maanantaina saamassamme epikriisissä lukee, ettei maligniteettiä voida poissulkea silloisten tulosten perusteella. Kyttään nytkin postiauton saapumista odottaen lisää tuloksia.

Se mitä halusin teille kertoa, on vaihtoehto, joka ei aiemmissa viesteissä ole tullut esiin. Saatuamme lähes kuukausi sitten tiedon mieheni vakavasta sairaudesta ja siihen liittyvästä korkeasta syöpäriskistä, valitsin avoimuuden periaatteen, johon miehenikin suostui. Meillä ei ollut mahdollisuutta vetäytyä pohtimaan diagnoosia kahden kesken. Omat tunteet oli siis kohdattava koko perheen kanssa. Päätimme alusta asti kertoa tilanteen avoimesti, mutta positiivisuutta korostaen myös kolmelle lapsellemme, jotka ovat vasta ala-asteikäisiä. Pidin itsestään selvänä, että he vaistoaisivat kuitenkin jonkin olevan pielessä ja mielestäni oli parempi, että he tietävät syyn, eivätkä ala syyttämäään itseään, kuten lapsilla on kuulemma tapana helposti tehdä.

Kuten jo varmasti tekstistä huomaatte, olemme parisuhteessamme myös jakaneet tämän kohtalon yhdessä. En ajattele, että mieheni on sairas. Ajattelen, että meidät on kohdannut tämä sairaus. Yhdessä me siihen olemme joutuneet, yhdessä me siinä taistelemme ja yhdessä me siitä selviämme - tai emme. Jaamme siis tunteemme avoimesti perheessämme ja puhumme kaikista asioista. Hautajaisia en sentään ole pohtinut kuin mieheni kuullen, mutta kerran kyllä yksi lapsista kysyi, että entä jos isä ei selviäkään leikkauksesta. Tähän vastasin, että kylmä me sitten pärjätään ilmän isääkin ja sitten itkimme yhdessä kainalokkain sängyssä.

Kouluun kerroin opettajille tilanteesta heti ensimmäisenä arkipäivänä, jotta he osaavat huomioida sen, jos lapset alkavat oireilla. Koska olen ollut aktiivinen yhdistystoimija, oli minun informoitava tilanteesta myös useita "vapaa-ajan kolleegojani", koska en pystyisi tulevina kuukausina olemaan aktiivisesti mukana toiminnassa. Kysyjille olen kertonut avoimesti, mistä on kyse ja mitä on edessä.

Me elämme myös pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tyypillisesti ainakin luulevat tietävänsä kaiken toisten asioista. Ja koska olen itse ollut pari vuotta näkyvästi alueen toiminnassa mukana, ajattelin katkaista huhuilta siivet heti alkuunsa kertomalla totuuden. Aloitin paikallislehden toimittajista :-) tosin luottaen, että ei sitä sentään lehdessä julkaista, mutta ainakin he tietäisivät asioiden todellisen tilan, kun ihmisten kanssa juttelevat. Luottamussuhde heidän kanssaan oli muodostunut jo aiemmin asioita yhdessä hoitaessamme.

Likimain kuukausi on asian kanssa nyt eletty ja edelleen odotetaan lisää tietoa ja asioiden etenemistä. Viime päivinä olen pohtinut juuri tuota kysymystä, että oliko oikein olla niin avoin. Ainakin tällä hetkellä ajattelen meidän valinneen oikean tien. Oikeana pidän sitä juuri siksi, että kerrottuani avoimesti tilanteestamme koen, että minä voin purskahtaa itkuun missä vain, jos itkettää. Ei tarvitse selitellä, saa olla oma itsensä ja tuntea juuri sen, mitä oikeasti tuntee. Lapsetkaan eivät ole oireilleet. Joskus kysyvät jotain asiaan liittyvää, mihin pyrimme rehellisesti mutta positiivisesti vastaamaan. Minusta tuntuu, että on helpompi olla, kun ihmiset tietävät. Ihmiset ovat luvanneet auttaa tarpeen tullen ja helpottaa tietää, että on monta ystävää ympärillä. Heiltä en muutoin apua pyytäisi, mutta nyt tiedän, että hädän tullen voin pyytää. Myös ihmiset, joiden kanssa olen aiemmin ollut harrastusmielessä napit vastakkain, toivottavat voimia ja jaksamista.

Olen myös pohtinut sitä, kuormitanko ystäviäni vuodattaessani heille sähköpostitse tai suoraan kasvokkain tilanteemme ja tunteeni. Mutta olen ajatellut, että nyt minä tarvitsen heitä kuulijoina ja olen yrittänyt muistaa jossain välissä kiittää heitä kuuntelusta ja kertoa, että sekin auttaa, kun vain saa kertoa jollekin ja hän kuuntelee. Ja aina he ovat sanoneet, että ovat valmiita kuuntelemaan uudelleen milloin vain kuulijaa tarvitsen.

Vaikuttaako tieto sairaudesta sitten siihen, kuinka ihmiset meidät kohtaavat jatkossa. Hetken olen sille joskus ajatuksia uhrannut ja todennut, että mitä sillä on väliä. Itse emme ole samanlaisia nyt kuin aiemmin, se on vaikuttanut meihin. Miksi se ei sitten voisi vaikuttaa myös muihin ja siihen, kuinka he meihin suhtautuvat. Tämän kanssa vain on opittava elämään. Suuria muutoksia on meillä edessä (elinsiirtoleikkaus ellei syöpä kehity sitä ennen). Ei sitä voi siis piilossakaan pitää.

Tässä oli siis avoimuuden vaihtoehto. Postiauto ajoi juuri ohitse, joten nyt lähden taas kerran kirjeet tullaamaan. Tuskin sieltä mitään tulee, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

HP
HP | 18.5.2007 klo 12:10:03