Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Hoidot ja seuranta

Re: Kielteisten tunteiden käsittely?

Hei kaikille!
Olen lueskellut tätä palstaa hiukan sivusta ja monet asiat samoja kokenut. Niinpä pistän minäkin mietteeni tälle palstalle.
Itse sairastan leukemiaa (v2003 diagnoosi).
Täällä puhutaan juuri niin kuin taudit koetaan, pettelemättä tosi asiat ja miltä tuntuu.
Omalta kohdaltani on ollut tavallaan ”rasittavaa” elämistä ulkopuolisten kannalta, kun sairastuin.
Selitykset on joskus rasittavia aina jotenkin odotetaan, jospa sinä tervehdyt jne.
Väliin pitää näyttää ulospäin sitä mitä olisit, kuin sitä mitä se sisältä päin on?
Alussa oli kaikenlaisia kuvia syyllistämisestä, itseensä kaikkeen. Miksi minä, miksi minulle….
Ja kun läheisille kertoi, niin kuin olisi oven paukauttanut nenän edestä kiinni.
Ne ystävät jotka todella välittivät jäivät, ne jotka jotenkin hyötyivät minusta menivät. Eivätkä ole sen kummemmin näkynyt. Kysellä ei suoraan, vaan jotenkin sivuutetaan sana ”syöpä”. Ei myöskään ymmärretä jos olen väsynyt, uupunut enkä yksinkertaisesti jaksa innostua jostain. Sehän ei näy päälle, mitä nyt ehkä turvonneet kasvot, ohkaisemmat hiukset, voimaton liikkuminen ja ajatuksen kulku ehkä myös hiukan hitaampaa jne.

AVECIN sanoin: Pääasia on ollut, että minulla ei ole ollut kiirettä hyväksyä elämäntilannettani. Minulta ei kysellä vointiani. Minua ei varota! Minua rasitetaan "pikkuasioilla" ylen määrin yhtälailla kuin ennenkin. Ihmiset uskaltavat ilkeillä minulle. Kiukutella minulle. Runtata minua laitaa vasten.

Näin tulisi ehkä olla, eikä lyödä otsaan merkkiä sinulla on syöpä.
Enkö silti saa sairastaa rauhassa, olemalla se mikä olen aiemmin ollut.
En minä katseesta/kosketuksesta mene rikki. Voi minulle huumoriakin heittää en minä säry pikku vitsailuun. Voin nauraa niin kuin ennenkin ja ottaa huomioon kuin ei sairauksia olisi. Vaikka olen väliin synkkä, hiljainen niin se suotakoon minulle. Koska rankka jakso ei ilmoita päiväänsä milloin kehooni hiipii. En aina jaksa nauraa, iloita olla läsnä. En aina jaksa kuunnella toisten kuulumisia milloin mitäkin kaikkea joku on tehnyt tai touhunnut. Silloin tekisi mieli sanoa, antakaa minun olla rauhassa levätä, kerätä voimia. Ja sekin yhdessä tai yksin. Ilman selityksiä. Miksi katsellaan sivusta ja ihmetellään, etten olekaan se sama joka oli neljä vuotta sitten. Olen sanonut monille, että olen todellakin mutta nyt vain vakavasti sairas muttei se elämän asennettani muuta. Päinvastoin haluaisin elää täysillä, en niin että läheiseni tukahduttavat sen olemalla varpaisillaan kun näkevät ja juttelevat minulle. Jos näin olisin tiennyt en olisi sairaudestani kertonut. Haluan olla oma itseni, enkä kuoleman sairas joka huomenna voi olla jo ”toisessa maailmassa”.
Moni voivottelee, että miten minä selviän kun on vakava sairaus ja jossittelee. Muutama kertoo kokemuksia, kun heidänkin joku tuttunsa kuoli tähän silloin ja ei todellakaan voitu tehdä mitään, niin kylläpä tosiaan kannustaa. No pistän sen oman pelkonsa piikkiin ja ajattelemattomuuteen.
Olen herkistynyt monille asioille jaksoittain, eli tänäänkin oli aamu tosi itkuinen herkkä. Se vain tulee. Ehkä miettii liikaa syviä ajatuksia. En valittele liikoja, en pura sisintäni toisille liikaa kuormaksi. Mutta joskus on vaikeaa, jos ei saa oikein kunnolla "tuulettaa"..... Ehkä se silloin patoutuu, tulee pelkotiloja, ajatukset harhailee. Silloin olisikin hyvä ehkä olla joku läheinen lähellä, vai onko??
Alussa oli kaikki suunnitelmat valmiina, testamentit tehty, ym. järjestelyt. Mutta nyt on mieli rauhoittunut.
Minulla ei ole isoa turvaverkkoa. Isäntä hakkaa mielellään halkoja, kun puhuu minun sairauksista. Poika on kipsissä vieläkin ja ei pysty yhtään puhumaan. Tytär kyselee kokeiden tuloksia, muttei isommalti ns. herkästi puhuta. Kyllä hän on huolissaan ja kaikki toki välittävät varmaan, mutta tämä sana ”syöpä” on kuin jokin peikko minun läheisilleni. Siksi käyn psykkan luona purkamassa 3kk välein eli silloin kun yleensä on kontrolli, niin saan kaiken purkaa ulos.
Runoihin puran myös mielialan mukaan, sekä kirjoitan päiväkirjaan jota olen harrastanut jo 10v lähtien.
Olen saanut myös muutaman tosi hyvän verkkisystävän joiden kanssa voi käydä kaiken läpi, eli tavallaan parannetaan ”muoilmaa” yhdessä. Nämä on minulle tärkeitä, mutten olisin varmaan jo seonnut omiin järkytyksiini ja näiden monien sairauksien kanssa kampailuihin (monta vakavaa sairautta).

Eli en tahdo olla aina vahva, en iloinen. Haluan olla se sama joka oli ennen sairauksiani, mutta se joskus on todellakin vaikeaa.
Moniin kysymyksiin on monta vastausta, mutta löytämättä niihin sopivaa vastausta se onkin jo väliin vaikeaa. No jätetään ne sitten arvailujen varaan, niin on ainakin jotain mietittävää, kuin huominen ja mitä se tuo tullessaan.


Tänne eksyin ja ajattelin laittaa omat mietteeni, joskin ryöpsähti aika paljon.
Nyt on mieleni väsynyt, itkuinen, johtuen ?????? Mutta näin tänään.

Silti toivotan kaikille voimia tähänkin päivään ja nauttikaamme kesästä kaikesta huolimatta.
Vaapukka


vaapukka | 27.6.2007 klo 16:10:22